Ei mikkään rinsessa

Educa 2012

2012-02-01T20:14:00.002+02:00

- hirveästi ihania matikanvälineitä
- hyvä luento heikkojen lukijoiden tukemisesta
- hieno vuorovaikutusluento ja interventiot
- blogiystävä Elsa jonka kanssa tunnistimme toisemme heti ja juttua riitti kunnes seuraava luento alkoi. Kiitos, Elsa, oli ikimuistoista tavata sinut ja paasata kaikesta. Kun perustan sen oman koulun, olet ilman muuta etuoikeutettu johtajaopettaja. Tule sinäkin käymään joskus täällä!
- eteläläistyneitä opiskelukavereita joita on aina yhtä mukava nähdä
- liikaa hyviä kirjoja (mukaan tarttui n.15 opusta)
- Niin & näin -seuran standi
- kenkäostokset Frökenin kans sekä hillittömät naurukohtaukset
- hyvät yöunet ja hyvä seura + ruoka Lepolassa

Minä virtaudun

2012-02-01T19:53:00.005+02:00

Istun koko illan tietokoneella enkä muista muuta maailmaa ja yhtäkkiä tajuan, että tämä on taas sitä. Graduaikana sain elämäni ensimmäisen kokemuksen siitä, tutkimussuunnitelmaa tehdessäni unohduin yliopistolle yömyöhään sen takia. Mihaly Csikszepliplaplo (ei voi muistaa sitä loppua) ja Howard Gardner sitä ovat tutkineet ja siihen työelämässä nykyään pitäisi pyrkiä. Virtaus. Flow. Rakastan sinua, flow!

Tässä virratessani flou'hun olen asentanut videoidenmuokkausohjelman, siirtänyt ensimmäiset videot, katsonut ne läpi, nimennyt järjestelmällisesti päivämäärän mukaan, ottanut käyttöön ulkoisen muistin, tehnyt listaa muista tarvikkeista joita viikonloppuna aion hankkia ja lukenut aina asennusten päättymistä odotellessani tanskalaisen tutkijan tuotosta Aito opettaja. Rakastan sinua, ammattikirjallisuus!

Minä en ole nörtti enkä ikinä sellaiseksi tule, mutta olenpa vaan pahuksen ylpeä itsestäni joka kerta kun saan jonkun teknisen vempeleen toimimaan. Täältä tullaan harmaat kivet! Voitte jo aloittaa lohkeilunne, sillä aion mennä lävitsenne isolla iiteellä ja yhdellä ilmeellä. Rakastan teitä, tekniset laitteet, jotka yritätte olla hankalia mutta lopulta aina nöyrrytte!

Ulkona tuulee suoraan Siperiasta. Siperia opettaa, niin minäkin. Rakastan työtäni, rakastan lapsia, rakastan vanhempainvartteja joissa kaikissa on pelkästään mukavaa ja ihanaa. Rakastan rosenterapiaa, joka vie minua kohti sitä joka olen ja auttaa olemaan armollinen itselle ja toisille. Syön pirtelöitä, vitamiinipommeja ja viikonlopuksi lähden kotikotiin rakastamaan äitiä ja isää, saunomaan pihasaunassa ja hiihtämään jos Siperiantuuli loppuu.

Ali tajunnan

2012-01-22T15:03:00.002+02:00

Elämässä on monia kummia, selittämättömiä juttuja. Tässä niistä muutama.

Pesin perjantai-iltana koulun enkelimekkoja ja muistin tunnontarkasti laittaa valkoisille pyykeille sopivan pyykkiaineenkin. Jätin koneen yöksi päälle ja painuin nukkumaan.

Koko yön näin unta jostakin piikistä, joka rapsuttaa pyykkikoneen rumpua ja kone menee rikki. Vettä tuli joka paikasta ja mua ärsytti, kun en ollut muistanut ottaa jotakin pois niistä enkelimekoista.

Aamulla ihmettelin, että mitä niissä mekoissa ois muka ollut poisotettavaa, ei nyt kaaritukia ainakaan:) Ja annas olla kun menin laittamaan mekkoja kuivumaan, oli yhdessä mekossa kaksi hakaneulaa! Ennen joulua olin mekot taitellut pyykkikoriin ja huomannut silloin hakaneulat, unohtanut ne ihan täysin ja unissani alitajunta palautti ne mieleen. Onneksi kone säilyi kuitenkin ehjänä.

Eilen puolestaan kivan pitsareissun ja teellä käynnin jälkeen palailin kaupungilta kaikessa rauhassa kotiin. Koko ajan mielessä soi joku melodianpätkä, ja kun en päässyt siitä eroon, aloin hyräillä sitä ääneen niin pitkälle kuin muistin. Samalla tajusin, mistä melodia oli. Knallin ja sateenvarjon kuunnelmasta, kuuluu ykköseltä lauantaisin ja kuuntelimme sen kotikotona vuosikaudet joka viikko samaan aikaan. Kun katsoin kelloa, en edes yllättynyt sen ollessa kolme, juuri Knallin ja sateenvarjon alkamisaika.

Alitajunta, mielen musta laatikko, on hauska kapistus. Viikolla kävin Stokkan ruokatiskillä vieressä seisoi tutunnäköinen mies enkä kuitenkaan saanut päähäni kuka hän oli. Tiesin miehen olevan mukava ja ystävällinen, tiesin että minulla on hänestä hyviä muistoja.

Unohdin miehen olemassaolon kun en kerta muistanut nimeä, mutta eilisellä hiihtolenkillä yhtäkkiä mielen sopukoista putkahti nimi ja asiayhteys: kyseessä oli Yths:n iki-ihana hammaslääkäri, joka aina muisti kysyä mitä kuuluu ja miten opinnot ovat edenneet! Siitä kauppakäynnistä oli jo monta päivää enkä tietoisesti ollut ajatellut miehen henkilöllisyyttä enää, mutta alitajunta oli työskennellyt koko ajan lopulta vastauksen saatuaan putkautti sen ulos, kätevää!

Käteviä ovat tällaiset sunnutaitkin kun saa olla rauhassa. Rauhassa, rauhassa, ai miten tykkäänkään.

Hipihtävä

2012-01-20T20:57:00.003+02:00

Nämä liikuttivat minua, kun kävelin hautausmaalla.

Nämä joutuivat myös ulos, parvekkeelle pakkaseen, kun aiheuttivat allergiakohtauksen.

Minusta on tulossa koko ajan seesteisempi, tyynempi, hitaampi, hipihtävämpi. Polttelen huonetuoksuja ja harjoittelen tietoista läsnäoloa tiskatessa. Pyörittelen lusikkaa kädessäni, aistin metallin ihoa vasten, ja ajattelen "minä tiskaan nyt tätä lusikkaa, ajattelen nyt tätä lusikkaa..."

Jos tulee jotain jonnekin sähköiseen lokeroon, ajattelen vain "jaa tällaista" ja sanon itselleni "saat anteeksi, hyvä tyttö" ja johdattelen itseni takaisin hyvänmielen poluille. Kuka ties siirryn suitsukkeisiin, laitan hiuksiini rastat ja aloitan aamun meditoimalla.

Rakastan paljon ja monia asioita. Rakastan esimerkiksi nyt tätä perjantai-iltaa, kun koti on siisti ja (täällä tuoksuu hyvä) eikä tarvitse lähteä mihinkään. Pesukone laulaa, vieressä on kulhollinen popcorneja ja tämä elämä on tässä ja nyt oikein hyvää.

Hiihtämään!

2012-01-18T15:02:00.002+02:00

Kävin avaamassa hiihtokauden ja oli ihan huippua vaikka en jaksanutkaan kuin 5 km. Ilahduttavaa on monet hyvät asiat ja viikonlopusta mieleen jääneet mieltä lämmittävät kommentit.

Pojat halusivat soittaa rumpuja koulun jälkeen ja minähän lupasin. Yksi tuli juoksemalla kouluun ja huohotti: "Sanna, ossaan jo soittaa nokkahuilulla Ukko Nooan." Minua ei yhtään naurattanut, tietenkään.

Huomaattehan, ihmiset, että valon määrä lisääntyy joka päivä? Töistä lähtiessä näkee jotain muutakin kuin mustaa.

Tänään menen uuden ihastuksen seuraan, Fast-tunnille hyppimään ja pomppimaan päättömästi. Kävin viime viikolla eka kerran ja jäin heti koukkuun. Ehkä jatkan myös potkunyrkkeilyä huomenna.

Tässä tekstissä ei ollut mitään järkeä, mutta ei se haittaa :)

Vielä on ajoaikaa jäljellä

2012-01-16T18:02:00.002+02:00

Minäpä kerron vähän, minkälaista on omistaa ei-niin-hyvä-auto silloin, kun pakkasta on paljon ja tie liukas ja moottoritiellä tulee taivaan täydeltä alijäähtynyttä vettä.

Ensinnäkin, autohan on toiminut aivan moitteettomasti muuten, mutta tuuletin ei ole aina pelannut. Yleensä se on alkanut hurista, kun sitä on vähän kopauttanut harjalla. Mutta viikonloppuna, Keski-Suomesta palatessani, se taisi lasahtaa täydellisesti.

Pakkasta oli paljon, koko auto täynnä kyytiläisiä ja lasit jäätyivät sisäpuolelta niin että vänkärin tehtävä oli rapata etu- ja sivulasia taukoamatta. Se ei haitannut tunnelmaamme yhtään, päinvastoin, tunnelma oli mitä mainioin kun hoilasimme Pulkkila-Rantsila -välillä "Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä" aina uudestaan sävellajia nostaen niin kauan että ääni loppui. Sen jälkeen kannustimme kuskia huudoin ja taputuksin, sillä kuskilla oli oikeasti aika kova työ pitää auto tiellä ilman että näki juuri mitään.

Viimeiset kymmenet kilometrit olivat oikeasti aika tuskallisia, mutta kannustimme koko ajan sekä toisiamme että autoamme. "Me pärjätään, me päästään turvallisesti perille, tää menee hyvin, meillä ei ole mitään hätää, jaksa vielä vähän." Siinä vaiheessa kun varpaat meinasivat jäätyä kenkiin kiinni (tuulettimen toimimattomuuden takia autossa ei tietenkään pelannut lämmitys), ja pakkanen kiipesi lähelle pariakymppiä, oli jo huumori loppua mullakin. Mutta kannustimme toisiamme taas.

Lopulta olin kotipihalla ja kyytiläisetkin omissa kodeissaan. Luin isoveljen laittaman sähköpostin ja sen mukana tulleet linkit myytäviin autoihin. Aloin kallistua sille kannalle, että soitan pankkiin kysyäkseni autolainaa ja hommaan paremman kulkuvälineen. Toisaalta se tuntuu turhalta, koska tuo rakkine kulkee muuten aivan loistavasti.

No, tänä aamuna lähdin töihin ja kun matkustajia oli vähemmän ja auto ollut koko yön lämmityksessä, ei mitään ongelmaa ollut. Lasit olivat kohtuullisen sulat ja sellaisina pysyivät.

Mutta kun töiden jälkeen lähdin iltapäivällä kohti kotia, alkoi tuulilasi peittyä uhkaavasti tällä kertaa ulkopuolelta ja ehdin ajatella vain, että onkohan tämä nyt sitä kuuluisaa alijäähtynyttä vettä ja sitähän se oli. Kun pakkasella sataa vettä, se liimautuu tuulilasiin suoraan kiinni ja jämähtää siihen. Pysähdyin moottoritiellä 2 kertaa rapaamaan lasia, kävin välissä kaupassa ja äänestämässä ja siirryin pikkuteille, joiden varrella pysähdyin joka bussipysäkille rapaamaan laseja. Soitin isoveljelle, ja hän sanoi että toisessa päässä kaupunkia ihan sama ongelma ja lupasi katsoa autoa jos haluan illan päälle käydä näyttämässä.

Alijäähtynyt vesi on ihan käsittämätön juttu. Sitä ei kukaan usko ennen kuin itse kokee, että miten se toimii. Lopulta olin kotona, enkä kyllä aio lähteä enää mihinkään.

No, soitanko huomenna pankkiin ja kysyn lainaa sekä alan katsella uusia autoja? Ehkä en vielä kuitenkaan, sillä mun ihana, rakas isä, ihan liian auttavainen ja innokas, aikoo huomenna tulla vaihtamaan autoa, viedä mun ropposen kotikotiin korjattavaksi ja antaa mulle tädin vanhan ropposen työautoksi siksi aikaa.

Että tällaista täällä.

Hyvyyslista 2.

2012-01-11T21:44:00.002+02:00

10 syytä olla iloinen tammikuun 2. viikolla

1. töissä on ollut mukavaa
2. jaksoin siivota kodin ja siellä on nyt oikein puhdasta ja nättiä
3. etelän opekaveri kävi kylässä
4. puhdas, uusi lumi melkein joka aamu
5. uudet, piristävät ideat oman työn suhteen
6. helppo hengittää
7. stokkan ylikypsä kotimainen possunliha
8. yhteisöllinen tunnelma jumpassa
9. lasten laulu musiikin tunneilla
10. välkkävalvonnat päivän valoisana aikana

Hyvyyslista 1.

2012-01-05T19:32:00.002+02:00

Haluan unohtaa loppuvuoden ahdistukset ja olla taas elämäniloinen.

Siksi julkaisen kerran viikossa hyvyyslistan tammi-helmikuun ajan.

Idean saa vapaasti kopioida.

10 syytä olla iloinen tänään:
1.hyvät yöunet
2.rauhallinen hetki kahvilassa ihanan ystävän kanssa samovaariteetä juoden

3.toinen ystävä tuli kylään, toi luumubebejä ja oli aikaa puhua

4.herttainen kävelyilma ja hyvä kävelyseura

5.uusi pokkarikirja

6.makea karpalotee

7.hyvät suhteet vanhempiin

8.uusi huonetuoksu uudessa tuoksylyhdyssä

9.rauhallinen ilta kirjan kanssa kahden

10.sähköhammasharja, joka pesee hampaat

Vielä kerran vuosi 2011

2012-01-03T21:21:00.004+02:00

Kopioin taas Juanalta, koska oli niin houkutteleva kysely.

Oletko saanut uuden ystävän vuoden 2011 aikana?

Olen saanut montakin, mutta ensimmäisenä mieleeni tuli kaksi samalla rinteellä asuvaa naapuriystävää. Pikkuveliystäväkin on tosi tärkeä.

Paras muistosi vuodelta 2011?

Pitkä tauko Riisitunturin vaelluksella erämaajärven rannalla kahden rakkaan ystävän kanssa.

Oletko tehnyt jotain, mitä et ole ennen tehnyt?

Luennoinut ensimmäisen kerran Omasta Aiheestani.

Muuttiko vuosi sinua?

Varmaan jokainen päiväkin muuttaa minua ja meitä kaikkia. Mutta kyllä, vuosi 2011 muutti minua sen verran, että tiedän entistä paremmin mistä haaveilen ja unelmoin. Minä itse, ei joku toinen.

Minne matkustit?

Helsinkiin 3 kertaa, Reisjärvelle 3 kertaa, Muonioon, Kilpisjärvelle, Rovaniemelle 3 kertaa, Lontooseen, Posiolle 3 kertaa, Joensuuhun, Kuhmoon, Suomussalmelle, Jämsään 2 kertaa, Pornaisiin ehkä 2 kertaa ja kotikotiin ainakin joka kuukausi.

Vuoden suurin saavutuksesi?
Se, että heräsin alkuvuoden pimeinä ja kylminä aamuina 5 aamuna viikosta ja lähdin pimeyden sekaan tarpomaan klo 6.45.

...ja suurin epäonnistuminen?
Ostin puikot ja lankaa ja luovutin silmukoidenluomisvaiheessa. Hih.

Mitä muistamisen arvoista luit vuonna 2011?
Eat Pray Love, Intuitio, Valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteet.

Entä kuulit?
Kummipojan ristiäisissä M:n laulu "Tuiki tuiki tähtönen" ja nuotion rätinä kaikilla vaellusreissuilla. Ja tietenkin oppilaiden suusta kaikki hyvät palautteet.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Lundhagsin ontelokuitutäytteinen talvitakki, jolla pärjää 30 asteen pakkasessa aivan kepeästi. Suojaa takapuolen ja kaulankin. Ostin verkkokaupasta ja maksoin osamaksulla kun oli niiiin kallis.

Kenen toisen ihmisen teko tai käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Äidin, joka on aina yhtä urhea ja kiltti. Siskojen, jotka pitävät puoliani aina ja ikuisesti ja kuuntelevat huoleni ja lohduttavat kun sitä tarvitsen.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Vuokraan ja autoon.

Mistä innostuit eniten?
Tunnekasvatuksesta, tunteiden säätelemisestä.

Mitä halusit ja sait?
Paljon hyviä hetkiä lähesten kans ja äidin terveeksi taas.

Mitä halusit, muttet saanut?
Muutamalle kaveripojalle olisin halunnut hyvän vaimon ja lapsettomille ystäville lapsia. Itselleni olisin halunnut nahkaisen työlaukun.

ToKe

2012-01-01T21:48:00.004+02:00

Toimintakertomus 2011

Tammikuu: Paljon pakkasta ja pimeyttä, mukavaa työtä, arabimaiden kansannousu kosketti yllättävän läheltä ja aiheutti vaikka mitä. Olin huolestunut, hyvin huolestunut ja peloissani, mutta onnellinen maailman rakkaimmasta perheestä. Jumppasin paljon.

Helmikuu: Paljon miksi-kysymyksiä ja I feel alive -miksausta, I am breathing again. Olin tyytyväinen, kävin yksin hienossa ravintolassa ja nautin siitä täysillä. Mulla oli ihana työ, ihana elämä, pidin luennon joka sujui hyvin, kävin aamupalalla Cafe Saarassa monta kertaa, olin urbaani citysanna ja se tuntui tosi hyvältä. Jumppasin edelleen.

Maaliskuu: Kävin hiihtoretkillä lasten kans, lomalla Helsingissä, olin onnellinen valoisista aamuista, ajoin omalla autolla, tein vaalityötä, vietin paljon aikaa liikkamaikkafrendin kans ja se oli hyväksi, nautin mahtavista naistenilloista vaalikentillä.

Huhtikuu: Huolsin pyörää ja pyöräilin, olin väsynyt ja kiireinen, äänestin yliopistolla ja minut yllätettiin kesken jonotuksen, olin vaalivalvojaisissa ja olin tyytyväinen siitä, että sain tulevaksi syksyksi töitä.

Toukokuu: Harjoitutin oppilaita kevätjuhlaa varten, katsoin MM-finaalin lekurikavereiden kans, mun sydän suli hyvistä palautteista musiikintunneilla, haaveilin matkasta Kilpparille ja sen voimalla jaksoin viimeiset viikot.

Kesäkuu: Työttömyys alkoi ja yhtäkkiä kaikki muuttui taas ylösalaisin. Kävelin sairaalankäytäviä yksin tai siskojen kans, olin peloissani ja hätääntynyt, sain paljon tukea ystäviltä mutta koin silti yksinäisyyttä. Lähdin Kilpparille koska äiti sanoi että pitää mennä, ei olisi kannattanut koska olin koko ajan peloissani. Lappi oli hieno, mutta ajoitus oli huono.

Heinäkuu: Paljon kuumuutta ja heinänpölyä, sain voimia, halusin jatkaa kuten ennenkin, nukuin paljon ulkona joko teltassa tai parvekkeella, nukahdin aaltojen ääneen meren rannalla, tapasin nuoruudenrakkauteni Lontoon, tein ikimuistoisen Suomikierroksen Juanan kans, nautin Suomen kesästä niin kuin vain voi.

Elokuu: Aloitin työt ja pidin siitä vaikka kaaos olikin melkoinen. Huh, se oli totisesti erilaista kuin mihin olin tottunut.

Syyskuu: Pyöräilin paljon töihin ja pidin siitä niin, elämä oli työtä, opiskelua, urheilua, tärkeimpiä asioita ja ihmisiä, eli juuri sitä mitä halusinkin. Kävin kaksi kertaa vaeltamassa ja molemmat reissut oli kertakaikkisen huikeita.

Lokakuu: Olin syyslomalla Helsingissä ja kotikotona ja pidin siitä paljon. Monta vaikeutta ilmestyi näköpiiriin ja kirjoitin päiväkirjaan ensimmäisen kerran, että ahdistaa.

Marraskuu: Ahdistavista asioista ei kannata enää kirjoittaa, mutta sen vain sanon että koville otti. Mahakipu ja univaikeudet tulivat tutuksi. En ollut tyytyväinen, en nauravainen, en iloinen, en tuntenut itseäni enää. Vanhenin ja juhlin sitä muutaman tärkeän ihmisen kans. Kävin ensimmäistä kertaa kehoterapiassa ja tiesin heti, että se auttoi. Kävin Keski-Suomessa ja lähdin matkaan superväsyneenä, mutta voimaannuin hyvässä seurassa.

Joulukuu: Olin väsynyt, stressaantunut ja pahantuulinen, olin tyytymätön siihen että asioita vain tuli vaikka en valinnut niitä itse. Kävin Lapissa ja se oli hyvä reissu. Oli pimeitä aamuja. Kirjoitin keltaisille post it -lapuille, että "olen hyvä ihminen ja haluan hyviä asioita, tästä tulee onnellinen päivä." Vietin ihanan joulun ja nautin eniten yhdessäolosta ja tekemisestä vanhempieni ja sisarusten kans. Ymmärsin, että suren edelleen aiemmin tapahtuneita asioita eikä se haittaa, saa surra niin kauan kuin surettaa. Ymmärsin myös, että minä olen hyvä ihminen ja haluan hyviä asioita sekä itselleni että muille. Päätin vuoden 2011 todeten, että olen onnekas kun minulla on niin ihanat vanhemmat ja koko muu perhe, muutama rakastakin rakkaampi ystävä, paljon kavereita, hienoja työkavereita, blogikavereita ja monia muita läheisiä. Miten onnellinen teistä kaikista olenkaan, osaisinpa sanoa sen jotenkin kauniimmin, mutta en osaa ja sanon vain näin. Niin että K I I T O S!

Monta vuotta olen tehnyt saman lupauksen: Hikeä, ei kyyneleitä. Nyt teen kokonaan uuden lupauksen: Opettelen erottamaan työn ja vapaa-ajan toisistaan. Mitäs siihen sanotte?

Järjen ja tunteen tarinoiden joulu

2011-12-29T15:18:00.006+02:00

Tuntuu, että todistusten jakamisesta on ikuisuus, ja hyvä niin. Blogimaailma on minun osaltani pysytellyt kaukana, olen tehnyt arkisia asioita ilman tekniikkaa.

Heti kotikotiin päästyäni syöksyin kaurakeksien, maksapasteijan, pölyjen pyyhkimisen ynnä muun jouluisen puuhastelun pariin niin, että iltaisin kaaduin sänkyyn eikä unta tarvinnut odotella. Väsynyttä mieltä ja puhki kulunutta sielua olen hoitanut lämmittämällä puusaunan lähes joka päivä. Kun saunomiseen yhdistin vielä jalkakylvyt ja kasvonaamiot, on unta on riittänyt sekä illasta että aamusta.

Siskon kirjalaatikoista kaivoin itselleni Järjen ja tunteen tarinat kokonaisuudessaan ja niinä hetkinä kun kotimme oli vapaa vieraista, siirryin kaikessa rauhassa Hilma Marian ja Anna Sofian maailmaan.

Joulumme on ollut siinä mielessä täydellinen, että olen saanut makoilla rauhassa olohuoneen punaisella villamatolla ja lukea kuusenkynttilöiden valossa, samalla kun sisko on neulonut, isä tehnyt sudokua ja äiti lukenut Kotiliesiä. Sellaista leppoisaa yhdessäolemista ilman sanoja minä rakastan. Toki isossa talossa on ollut vähän väliä meteliä ja hälinää kun jouluvieraat ovat tulleet ja menneet. Enimmäkseen kaikki on kuitenkin ollut mukavaa, kepeää, juuri sellaista kuin kahden raskaan joulun jälkeen toivoinkin olevan.

Nyt lähden jatkamaan villamatolla loikoilua ja tarinoiden maailmaan unohtumista.

Ei yhtään kiire

2011-12-21T21:22:00.002+02:00

Tapahtuipa sinä päivänä, että

heräsin, menin kauppaan, ostin 50 dumletikkaria

menin töihin, kopioin muutamat nuotit

tein kaikki joka-aamuiset askareet

keräsin mukaan avaimet, puhelimet, nuotit

kirjoitin oppilaille viestin taululle, juoksin pihan yli toiseen kouluun

järjestin 50 kuorolaista riveihin, avasin äänet ja harjoitutin solistit

tarkistin mikitykset (kollegan kanssa)

kävin opehuoneessa tulostamassa joulukirkon ohjelmarungon

palasin saliin valvomaan kuorolaisia, tarkistin ohjelman papin ym. kans

soitin kollegalle että tuoda koraalikirja

soitin toiselle kollegalle että missä viulisti

viritin viulun kun viulisti saapui

laulatin kuorolaiset ja soitatin viulistin joulukirkon aikana

jaoin dumletikkarit, kehuin viulistia isälleen

pyysin kanttorilta yhden nuotin ja juoksin monistamaan sitä

huomasin että tiernapoikien pitäisi olla 5 min päästä valmiit

pyysin avustajaa monistamaan sen nuotin

pikakävelin tiernapoikien luokkaan

autoin pukemisessa ja maalasin viikset

sain pojilta lahjaksi ihanan cd:n

hain pojille evääksi banaaneja, lähetin heidät matkaan

menin taas pikakävelyä pihan yli omaan luokkaan

pyysin avustajalta palvelusta (tuoda mulle kamera ja videokamera)

menin syömään omieni kans

istuin syönnin ajan rauhassa

menin välkkävalvontaan

kävin opehuoneessa syömässä pari suklaata

laitoin pikkujoulun kunniaksi maija poppasen pyörimään

liimailin oppilaiden kortteihin tarroja samalla

opettelin kameran videokuvauksen

kuvasin tiernapoikien viimeisen esityksen videolle

katsoin lasten kanssa poppasen loppuun

jaoimme lahjat, hyvästelin lapset

jututin muutamaa erikseen koska oli tarve

etsin varastosta joululauluvihot

pikakävelin taas pihan yli henkilökunnan glögeille

jaoin vihot ja lauloin mukana

join glögit ja söin suklaat

halasin niitä joita ei näe huomenna

kävin musaluokassa tekemässä pikainventaarion

menin omaan luokkaan, jossa oli 3 oppilasta leikkimässä

siivosimme yhdessä musavaraston, meidän luokan kaapit,

open pöydän, veimme ylimääräiset tavarat oikeille paikoilleen

ja opettajille + keittäjälle lahjat

laitoin todistuskuoriin kortit ja suklaapatukat

liimasin kuoret kiinni viimeisen tarkistuksen tarkistuksen jälkeen

lähetin viimeisen wilma-viestin

lähdin kaupunkiin, soitin puhelun,

sain luvan mennä viemään joulutervehdyksen,

menin, sain ruokaa, leikin lasten kans, lähdin pois,

menin seuraavaan paikkaan, annoin joulutervehdyksen,

hyssytin vauvaa, vastasin puhelimeen ja viestiin

menin kolmanteen paikkaan, annoin auton lainaan

menin kotiin, tiskasin, siivosin, pakkasin

sain auton takaisin

lähdin siskon luo, vein toisen siskon kotiinsa,

vastasin viesteihin, laitoin pyykit pyörimään,

vastasin puheluun, lähdin yökahveille naapuriin

Huomenna tähän aikaan toivotan loman tervetulleeksi

Pikkujoulusta jouluun

2011-12-18T22:15:00.003+02:00

Olin pikkujouluissa autoliikkeessä, mutta lähtiessä ei saanut ottaa autoa mukaan. Olin vain vähän aikaa koska olin superväsynyt ja luvannut auttaa ystävää seinien maalaamisessa. No, en auttanut, istuin vain ja katsoin kun toiset maalasivat. Pikkujoulussa oli hyvää ruokaa ja työkavereiden kanssa nauraminen rentouttavaa.

Ostin viime viikonloppuna kirppikseltä Arabian sokeriastian ja sain sattumalta äidiltä joululiinan, jossa on sama kuvio. Olen ihastellut liinaa ja sokerikkoa joka päivä.

Kynttilöitä poltan ihan jatkuvasti. Tänään myös ravintolassa paloi kynttilät ja pitkästä aikaa olin iloinen siitä, että lähdin mukaan. Ehdin kyllä myös ajoissa nukkumaan, koska nukkuminen on parasta.

Tule jo joulu!

2011-12-11T19:54:00.004+02:00

Olisin jo voinut aloittaa joulun. Kannoimme kuusenkin sisälle ja koristelimme sen. Mutta lähdettävä oli, takaisin omaan arkeen, takaisin vielä hetkeksi.

Kirkossa kanttorit lauloivat. Takana samalla kylällä asuva vanha mies kertoi vieneensä 25 vuotta joka joulu kuusen kansakoulun opettajalleen.
-Siitä hyvästä kun opetti minut lukemaan, sanoi hän.

Sama kansakoulunopettaja istui kerran takanani linja-autossa. Hän tunnisti minut, koska tunsi vanhempani, ja kuultuaan opiskelupaikastani juttelimme kasvatuksesta ja sivistyksestä koko matkan. Aivan lähellä nykyistä työpaikkaani hän osoitti linja-auton ikkunasta ulos ja kysyi, tunsinko pellolla olevia lintuja. En tuntenut, mutta vieläkin aina ohi mennessäni muistan tilanteen ja linnut.

Enää hänelle ei tarvitse viedä kuusta. Kirkossa takanani istuva mies oli käynyt sairaalassa häntä katsomassa monta kertaa.
-Aika nopeastihan se sitten meni. Minä kävin, kun omaisiahan sillä ei oikein ollut, puheli mies vieruskaverilleen.

Sain salakuuntelusta idean. Ehkä kerron sen ja pyydän teitäkin mukaan vielä ennen joulua.

Eespäin mars

2011-12-08T21:27:00.003+02:00

Moni on kuulemma ollut jaksamisestani huolissaan. Niin minäkin, vähän.
On ollut rankkoja juttuja ja rankempia juttuja. Mahakin on ollut kipeä monta viikkoa.
Melkein jo kadotin elämästä ilon!

Nyt tiedän, että tarvitsen niitä juttuja tullakseni vielä paremmaksi. Minusta tulee kerran yksi maan parhaista rehtoreista, kansanedustajista, luokanopettajien kouluttajista, kunnanvaltuuston puheenjohtajista, mitä ikinä sitten keksinkin, niin kuitenkin,
tarvin näitä jotta tulisin vielä paremmaksi.

Tänään tapasin sattumalta erään, joka on jo nyt yksi maailman parhaita luokanopettajien kouluttajia ja dialogisen opetusmenetelmän ehdottomasti suurin guru maassamme, hänet, joka aikanaan uskoi minuun niin paljon. Seuraava on nyt vähän itsekehua, mutta kerron silti. Nimittäin tämä äärimmäisen viisas ja taitava mies sanoi kerran kollegalleen "Sannalla on opettamisen armolahja." Hih, saatte uskoa että siitä on heitetty opettajapiireissä läppää.
Päätin jo silloin uskoa häntä ja aion uskoa yhä :)

Tänään sanoin hänelle ehkä vain viisi sanaa, kun hän keskeytti ja katsoi tiukasti silmiin. "Se sattuu ja se loukkaa, mutta sinä..." sen lopun jätän ehkä salaisuudeksi ja muistan sitten, kun joudun seuraavaan tulikokeeseen.

Niin että tulkoon ilo takaisin, en enää pelottele sitä pois.

Pikaisesti pohjoisessa

2011-12-06T22:03:00.004+02:00

Kävin katsomassa uutta kummipoikaa. Saunoin ulkosaunassa, ympärillä luminen metsä ja jäisenä virtaava puro. Kummipojan perhettä on aina mukava tavata.

Erityisen mukavaa oli myös se, että Maijjan kanssa pääsin jutun alkuun jo eilisiltana ja sain jatkaa vielä tänään.

Juttu intuitiosta, yhteisestä tietämisen tasosta, blogimaailmasta, haaveista, aarrekartoista ja kaikesta jäi kesken kuten aina. Minä astuin junaan, Maijja meni metsään.

Junan pysähdyttyä keskelle metsää näkyi ikkunasta tällainen maisema. Ajattelin, että mitä tapahtuisi jos astuisin ulos ja lähtisin kulkemaan tuota polkua.

Samassa vaunussa ulkomaalaiset vaihto-opiskelijat rupattelivat niin kotoisasti, että matka oli oikein viihtyisä.

Ja tapahtui sinä päivänä

2011-12-01T19:38:00.004+02:00

Marraskuun viimeisenä päivänä heräsin ennen kuutta joululauluihin. Torkutin vähän aikaa, pesin hampaat, laitoin hiuksiin vähän mömmöä ja puin edellisenä iltana esille ottamani vaatteet päälle. Söin omenan, join vettä ja lähdin kohti työmaata pimeässä ja vetisessä säässä. Luulin edellisen päivän perusteella että olisi pakkasta ja laitoin paksuimman takin ja lämpimät kengät.

Töissä avasin koneen, katsoin viestit wilmasta, työmailista, gmailista, facebookista ja puhelimista. Vastailin joihinkin niistä ja katsoin myös nopeasti pari blogia. Maksoin puhelinlaskun, vuokran, vesimaksun, visalaskun ja muutamia muita laskuja. Suunnittelin tukiopetuksen, katsoin että kaikki oli valmiina päivän tunteja varten ja lähdin yläkertaan kopioimaan testejä, kokeita, testejä, kokeita. Koulussa koko joulukuu on yhtä arviointia.

Söin opettajainhuoneessa aamupalaa samaan aikaan kun työkaverit tulivat yksi kerrallaan huomeniaan huikkaillen. Se oli pullapäivä, söin työkaverin tekemää jännän makuista piirakkaa. Kellon soitua lähdin avustajan kera omaan luokkaan. Avustaja piti päässälaskut ja minä tein sen aikaa paperityötä (jota on ihan liikaa). Päässälaskujen jälkeen ohjeistin lapsia leikkaamaan tylppäkulmaisia, teräväkulmaisia ja suorakulmaisia kolmioita. Ajattelen, että mitä enemmän tekevät abstrakteja asioita konkreettisesti niin sen paremmin oppivat.

Kävin ensimmäisellä välitunnilla opettajainhuoneessa koska tiesin että loppupäivästä en enää ehtisi. Toisella tunnilla oli äidinkieltä. Opettelimme sanaluokkia, tarkistimme tehtäviä, teimme luetun ymmärtämistehtävän. Sitä tavallista. Uskonnon tunnilla kertasimme VT:n tarinoita hernepussia heitellen. Se on lasten mielestä hauskin tapa pitää läksynkuulustelu. Joskus yksinkertainen pikku jippo motivoi eniten. Kävimme syömässä ja lähdimme välitunnille. Olin valvojana kuraisella pihamaalla, jossa n.250 lasta juoksi lätäköstä toiseen. Pojat ovat keksineet uuden leikin; kulkevat perässämme ja vakoilevat. Minä vilkaisen taakse ja pojat juoksevat karkuun. Tytöt kulkivat käsipuolessani kuten aina.

Musiikintunnilla harjoittelimme joulujuhlaa varten ja laulut ja soitot menivät jo tosi hyvin. Omalla vapaatunnillani pidin tukiopetusta matikasta. Viimeisellä oppitunnilla harjoittelimme joulujuhlaa toisten oppilaiden kanssa. Omat oppilaat palasivat toisesta luokasta, etsivät kadonneita tavaroitaan, kyselivät läksyjä, kertoivat vitsejä, siivosivat pulpettejaan. Mun kullanmurut. Sitten kättely tai halaus ja kotiin, omat lapset sekä toiset.

Olin muutaman minuutin yksin ennen kuin kerholaiset tulivat. Harjoittelimme itsenäisyysjuhlaa varten soittoa ja laulua ja sekin meni hyvin. Välissä pidimme mandariinitauon. Oppilaat kertoivat monenlaisia juttuja ja olivat ihanan reippaita. Lauloimme ja soitimme vähän lisää. Nämä lapset eivät millään malttaisi lähteä luokasta, jossa on niin monta jännää soitinta. Niinpä juttelemme usein kerhon jälkeen vaikka mistä asioista, niin eilenkin. Taas kättely/halaus ja kotiin. Sain kerhotunnista paljon virtaa, sillä edellisten päivien raskaat asiat olivat vetäneet mielen matalaksi. Jatkoin vielä vähän aikaa töitä ja lähdin sitten.

Ajoin kaupunkiin ja ehdin juuri ja juuri erääseen pikkuliikkeeseen ajoissa ostamaan kruunua. Toisesta pikkuliikkeestä hain vitamiineja ja muuta tärkeää. Lopulta menin kauppoihin ajatuksena ostaa joku ihana ja hyvälaatuinen pusero. Ostin sen sijaan välikausitakin, koska kuuma talvitakki oli NIIN kuuma ja menee pilalle sateessa. Päätin antautua, jos on tällainen talvi että sataa vaan niin kai se on pakko pukeutua oikein.

Sain puhelun; maailman suloisin M-alkuinen kaksijapuolivuotias soitti ja pyysi kylään. Jätin ostosten tekemisen siihen ja lähdin. Kylässä piirsin, silitin hiuksia, lauloin joululauluja, halasin ihanaa lasta ja juttelin, söin köyhiä ritareita ja lähdin pois. Menin toiseen kylään, hartaasti odotettuun tapaamiseen Mallan luo. Se oli kahden väsyneen kohtaaminen, mutta silti piristävä. Kiitos, Malla!

Lopulta menin läheiseen halpistaloon ajatuksenani käväistä nopeasti hankkimassa muutama tarvetavara kuten paistinpannu ja sukat. Kassalla minua ryntäsi halaamaan rakas opiskelukaveri Lisbe, ja toinenkin puolisko parivaljakosta oli paikalla. Olivat olleet kuuntelemassa Sinkkosta ja houkuttelivat Mäkkäriin. Mitäkö tein, minä tunnollinen työntekijä ja aikaisin nukkumaanmenijä? No lähdin mukaan syömään pirtelöä. Puhuimme paljon väsymyksestä, lapsista, kaikesta. Yllättävä tapaaminen oli mahtava päätös mukavalle mutta kiireiselle päivälle. Kotona laitoin tavarat paikoilleen, avasin tietokoneen hetkeksi, vastasin muutamaan viestiin ja hampaiden pesun kautta kömmin nukkumaan. Laitoin tekstiviestin kunnanjohtajalle, suljin silmät, pyöritin monta asiaa mielessä ja lopulta kai nukahdin.

Inspiraation sain Juanalta, joka myös kertoi marraskuun viimeisen yksityiskohdat.

Katrinpäivänä

2011-11-26T10:04:00.003+02:00

Täällä meijän kaupungisa on oma leipomokahvila, jota ei oo muualla, ja jossa perustajansa (?) kunniaksi vietetään joka vuosi Katrinpäivää. Silloin saa syödä omena- tai raparperihyvettä niin paljon kuin jaksaa. Ennätys on kuulemma 11 leivosta. Eilen joku mies oli syönyt kuusi.

Minä ja isosisko syötiin 1,5. Enempää ei kerta kaikkiaan mennyt. Ehkä syy oli siinä, että oli puolikuntoinen olo ja kurkku kipeä.

Mutta on se vaan hyvää.

Kuka elämästä tietäisi?

2011-11-20T21:27:00.003+02:00

Matka sumuisen ja pimeän Suomen halki tuntuu pitkältä, mutta autossa meillä on turvallinen ja hauska tunnelma. Työkiireiden keskeltä oli vaikea ja väsyttävä lähteä, siksi olen perillä kuin muutossa takapenkille unohtunut, kastelematta jäänyt nuukahtanut viherkasvi. Kuuntelen toisten viisaita sanoja ja varastoin ne sieluuni.

On hyvä olla siellä. Nauran paljon koska huumori on hyvää ja olen huoleton. Pysähdyn kuuntelemaan ja kahmin energiat itselleni. Istun hiljaa ja itkettääkin, eikä se haittaa, koska täällä ihminen saa saada kyyneleet silmiinsä eikä se pelota käsittääkseni ketään.

On hyvä tulla hyväksytyksi, hoidetuksi, ravituksi.
On kiire ja paljon tekemistä, mutta yöllä ehdimme vaihtaa muutaman sanan tulevan sukulaisen kanssa ja sitten me nukahdamme. Toiset menevät yökebabille ostamaan fiilistä, mutta minulle kelpaa tämä fiilis joka jo on, varsinkin tulevan sukulaisen kanssa.

On haikea lähteä vaikka kotiin on mukava mennä. Lumisella pihamaalla kaikuu vuorotellen hihitys, hyvästelyt, viimeiset muistutukset ja juoksuaskeleet, sillä jollakin on jäänyt pipo. Minä pyyhin kyyneleitä takin hihaan.

Matka takaisin ei ole yhtä pimeä eikä väsyttävä, vaikka pitkä se kyllä on.
En tiedä mikä tämä elämä on, mutta ehkä tänä iltana ei tarvikaan.

Laulaa sortuneiden seinien äärellä

2011-11-16T20:03:00.006+02:00

En läjäytä sieluani koko blogimaailmalle luettavaksi, mutta kerron jotain. Kerron, että kävin tänään kehoterapeutilla. Kiinnostuksesta ja koska haluaisin eroon yöllisestä hampaiden narskuttelusta.

En uskonut omalla kohdallani naistenlehtien kertomuksiin hillittömistä itkukohtauksista tai verenkierron paranemisesta tms. Mutta itkin silti.

Olin seinää vasten ahdistettu kapinallinen, raunioissa kyyhöttävä pikkutyttö jota kukaan ei halunnut löytää ja jaloista sementtiin upotettu idealisti.

Kuvanauhan tavoin katselin elämääni ja ymmärsin muun muassa seuraavan. En minä matkustelua ole viime vuosina karttanut siksi ettenkö olisi sitä halunnut, vaan siksi etten antanut itseni haluta mitään. Koska mitä tahansa olisi saattanut sattua, lisää sydänkohtauksia, kuolleita vauvoja ja aivokasvaimia, masentuneita ystäviä, mitä lie, jos olisin ollut poissa. Eihän sellaisessa tilanteessa saa lähteä, pitää olla koko ajan valmiudessa rientämään avuksi.

Senkin tajusin, että kun viimeisillä voimillani olin yrittänyt rakentaa vuorovaikustussuhdetta uuteen ihmiseen ja sainkin kuulla "En jaksa kantaa huoliasi" niin kielsin senkin surun itseltäni ja kyyhötin edelleen siellä raunioissa. Miksi kukaan ei halunnut löytää?

Kokemus oli jännä, hämmentäväkin. Koin, että lihakset antoivat periksi ja keuhkot saivat lisää tilaa. Tajusin olevani onnellinen ihminen, olisin onnellinen vaikka lähtisin tai jäisin, vaikka istuisin Pietarinkirkon portailla jätskiä syöden tai Pitsuskönkään nuotiotulilla kiehisiä vuollen, olisin kuitenkin onnellinen. Olin jossain vaiheessa sanonut, että en ole voinut laulaakaan pitkään aikaan.

Mutta nyt laulan Soile Isokosken kanssa joululauluja (naapurit pidelköön korviaan) ja luen vähän aikaa kirjaa. Menen ajoissa nukkumaan ja huomenna hyvällä mielellä töihin.

Ja mun on hyvä olla.

Blaahblaah

2011-11-15T21:05:00.002+02:00

Mieli on kuin maisema tässä.
Ei sanoja millekään.

Joskus toivoisin, että työskentelisin koneiden kanssa.
Ne ei varmaan satuttaisi ja siitä maksetaankin paremmin.

Palaako, palatako?

2011-11-13T11:34:00.003+02:00

Luumutorttua ja vaniljakastiketta sukulaistalossa. Nam.

Lukioaikojen matikan, kemian ja fysiikan vihot ym.paperit paloivat rajaojassa eilen. Vanhoja maalauksiakin meni. Ei tuntunut miltään.

Odotan kiireistä arkeani taas. Varsinkin erästä päivää.

Kips kops

2011-11-10T20:29:00.003+02:00

Olen tahallani ollut pelottava, tyylikäs, korkokenkänainen, koska se on mukavaa ja jotkut ansaitsevat sen. No en oikeasti ole, vaan aina pelkästään mukava ja hymyilevä Sanna. Sain sellaisen viestinkin. "Olethan yhä se sama hymyilevä Sanna?" Hmm, mietin asiaa vielä.

Yliopistolla oli abipäivät ja jouduin odottamaan hampurilaisateriaani hävyttömän pitkään. Muistin omista abipäivistäni sen, että siellä oli kuuma ja hirveä tungos. Oli vaikea sukkuloida omien lukiokavereiden ja muualta tulleiden ystävien kanssa. Halusin kuulla kirjallisuuden ja musiikkikasvatuksen esittelyt. Oranssit ja vihreät seinät olivat heti jotenkin kotoisia. Ei kai ihme, että viihdyn siellä yhä.

On marraskuu, eikä minua haittaa pimeys ja lämpö, kunhan olisi varmuus siitä että lumi ja valo tulevat joskus. Mieluiten joulukuun puoleenväliin mennessä.

"Anna heille iankaikkinen valo"

2011-11-06T10:20:00.005+02:00

Tuhansilla kynttilöillä kukitettu hautausmaa oli kaunis ja arvokas. Minäkin vein sinne kynttilän. Ajattelin kaikkia toisia kynttilän jättäneitä. Mitä, jos keräisin heiltä tarinat talteen ja tekisin niistä kirjan?

Tuomiokirkossa esitetty Hidaksen Requiem oli mulle uusi tuttavuus. Musiikki oli kaunista ja hiljaa paikallaan istuminen hyväksi. Istuin erään professorin vieressä, voi mikä ihastuttava ihminen on hän. Sanoin, että joskus tuntuu kuin punainen lanka olisi muutaman sentin päässä, enkä tiedä miten löytäisin tien sen luo. Sain kutsun iltateelle, hän lupasi kuunnella ja auttaa.

Sävel on vapaa jäi siis kuuntelematta. Kannattaako kuunnella Areenasta?

Vie minut pois

2011-11-03T18:41:00.004+02:00

Voi Sophie, ota minut kyytiin, vie pois, laukkaa hurjaa vauhtia sellaiseen maahan, jossa arvostetaan opetusta ja koulutusta, tunnetaitoja, sosiaalisia taitoja, ihmisyyttä, sitä että tehdään asioita oikeasti eikä vain näytellä.

Perustaisin siellä oman koulun, pienille oppilaille paljon käsillä tekemistä, laulamista, havainnoimista, toisten kanssa olemista, keskustelemista, koska niitä pitää opetella silloin kun hermoverkostot vielä kehittyvät.

Vasta vähän isompien kanssa opettelisimme kellonaikojen pistemerkintöjä ja historian aikajanoja, koska ihminen sisäistää ne sitten kun aivot ovat kehittyneet enemmän.

Joka päivä ulkoilisimme, tekisimme taidetta, keksisimme omia lauluja ja kävisimme ulkoiluttamassa vanhuksia.

Keväisin kylväisimme perunaa, porkkanaa ja sipulia, syksyllä korjaisimme sadon. Näin oppisimme, mistä ruoka tulee ja kunnioittaisimme sitä.

Ristiriitojen äärellä pysähtyisimme, puhuisimme, kuuntelisimme. Meissä syntyisi vastavuoroisuutta, syvempää ymmärtämystä ja vuorovaikutustaitomme kehittyisivät. Meillä olisi oikeita dialogeja eikä vain vierekkäisiä monologeja. Oppisimme itsereflektoimaan pienestä pitäen ja tekisimme enemmän oikeita elämänvalintoja, koska olisimme ottaneet opiksi käsitellyistä virhevalinnoista.

Tietäisimme, että pitää nukkua paljon, syödä hyvin, ulkoilla ja harrastaa vähän sekä tavata ystäviä. Kun lapset päättäisivät koulun, he muistaisivat parhaiten sen, että suurinta älykkyyttä on olla hyvä toisille ihmisille.

Muihin hommiin?

2011-11-01T07:26:00.004+02:00

Jatkuva turpaan saaminen alkaa nyt tuntua.
Lähden kohta takaisin Hesen kassalle.
Oon kai liian hyvä opettaja ollakseni totta
ja kuntapolitiikka on sairasta.
Hyvät tyypit näännytetään työn paljoudella
ja sen jälkeen otetaan rahat pois.
Oppilai-(ta)lle tulee ikävä, mutta elämä on.

Unessa useasti

2011-10-31T20:46:00.003+02:00

Että voikin joku päivä olla täynnä hämmennyksiä.

Esiinnyn isolle ihmismäärälle, minulla on mekko ja saappaat,
yleisön edessä on kiva olla.

Monet kehuvat ja kiittelevät.

Mutta se kaikki muu sitten.

Ostan hiuspuuteria, uuden puseron,
tapaan kassalla tutuksi tulleen ihmisen.
- Olen kulkenut kuin unessa, kerron,
ja hän hymyilee kauniisti.

En jaksa ajatella mitään.
Korjaan matikan kokeet ja jatkan tunteiden säätelyä.

Lokakuun viimeinen III

2011-10-30T11:59:00.003+02:00

Pääkaupungin humun jälkeen oli vuorossa maaseudun rauha, äitin ikivanhan karhukengät, nuotioretket lasten kanssa, pyörän huoltaminen, metsäretket, pyöräily merenrannan märillä pikkupoluilla ja äitin ja isän kanssa oleminen, sauna, lapsuudesta tuttujen vanhusten tapaaminen ja yksinkertainen elämä.

Joelle lennähti kaksi joutsenta ja poikanen. Siellä meilläpäin on hurjan paljon joutsenia nyt.

Lopulta oli pakko palata kaupunkiin. Onneksi täälläkin on meri ja syksynsininen ulappa. Paljon omaa rauhaa ja töihinkin on mukava mennä.

Lokakuun viimeinen II

2011-10-26T21:06:00.005+03:00

Hyvässä seurassa hengaileminen vain jatkui kun pääsin kolmen teini-ikäisen kanssa kaupunkiin ja Suokkiin. Raxissa porukka veti pitsaa ja jätskiä kuin viimeistä päivää, hihitystä väliin ja taas pitsaa ja jätskiä.

Suomenlinnassa täti johdatti porukan muka kauniin kahvilan äärelle, mutta edessä olikin hirveä määrä roskiksia ja rikkinäinen traktori. "Ei tämä nyt ollut ihan sitä mitä halusin näyttää," sanoin nikotellen, ja sitten hihitimme kaikki. Palasimme taakse päin ja etsimme lisää, sillä seurauksella että löysimme lisää roskiksia. Tässä vaiheessa nuoriso oli jo hepulin kourissa.

Tilannetta ei yhtään parantanut se, kun viimein löysimme kahvilan ja istuimme alas herkkujemme kans, huomasin lautan lähtöön olevan 10 minuuttia. "Käärikää kakut paperiin ja nyt juostaan," komensin ja hihittelevä joukko perässäni ravasimme lauttarantaan.

Lautalla kuulin rehellisen arvion: "Sanna, sulla on pinkki pipo ja nahkatakki, ensin esittelet meille roskiksia ja sitten juoksutat meitä hirveällä kiireellä lauttaan. Sunlaisia tätejä ei ole kuin yksi, olet ihan special." Ja minä siihen tietenkin, että olen aina halunnut olla edes jossain asiassa special.

Kun olin laittanut teinit junaan kymmenien varoitusten saattelemana, jatkoin matkaani seuraavaan etappiin, Frökenin luo. Ammattiasioiden jakamisen lisäksi ehdimme taas parantaa koko maailman, tai ainakin oman nurkan siitä.

Aamulla, kun Fröken lähti töihin, käänsin kylkeä ja jatkoin unia. Pitkien unien jälkeen sain nauttia monta tuntia yksinolosta. Siitä minä voimaannun, siitä kun ei tarvi puhua kenellekään eikä ilmaista eikä vastaanottaa mitään.

Lopulta punavalkoiset siivet toivat takaisin pohojoseen. Onneksi tätä viimeistä viikkoa on vielä monta päivää jäljellä.

Lokakuun viimeinen I

2011-10-25T22:30:00.002+03:00

Helsingissä oli vielä paljon lehtiä, paljon enemmän kuin kotona. Lasipalatsin kahvilassa kuuntelin teekupin ääressä erästä elämäntarinaa. Halatessa kysyimme kumpikin "Pärjäätkö?" ja lupasimme toisillemme pärjätä.

Ensimmäisessä majapaikassa oli paljon lepoa, sohvalla makoilua, juttelua, lukemista, kotoista oleskelua ja hyvää seuraa. Nukuinkin niin sikeästi, vaikka meitä oli monta samassa huoneessa.

Kiasmassa oli paljon kaunista ja vähän rumaakin. Videoinstallaatioista tulee yleensä aina paha olo. Ne on niin isoja ja liikehdintä levotonta. Suosikkini oli hurjasti ratsastava Sophie ja itseään syövä käärme.

Lokakuinen metsä

2011-10-20T17:35:00.004+03:00

Lokakuinen metsikkö on aina ollut mielestäni lohdullinen näky. Olen väsynyt ja valmis lomalle.

Eräs Suomen nuorimmista kunnanjohtajista soitti ja nauroin taas katketakseni hänen jutuilleen. Oli käynyt Mäntyniemessä lounaalla hän, vertailimme yhdessä vastaavanlaisia kokemuksia.

Koko viikon olen muistanut vähän väliä erästä pientä, joka taistelee elämästään kaukana. Huomenna nousen siivilleni ja menen lähemmäksi, kunpa kaikki päättyisi hyvin. Kunpa, kunpa, voi mitä kaikkea tekisinkään hänen vuokseen jos voisin.

Ennen lomaa on vielä potkunyrkkeily, pakkaus, päivänavaus, päässälaskukoe ja power point. P-listan lisäksi yhteislaulut, kuoron esiintyminen, ja oma esitys aiheesta Tunteiden sääteleminen.

Reilusti epäreilua

2011-10-17T21:02:00.003+03:00

Työelämässä tulee välillä takkiin ja reilusti, tai oikeastaan epäreilusti. Kaikki eivät aina toimi oikein ja piste. Joku häviää, toinen voittaa, mutta silti ajattelen, että se epäreiluin tyyppi ei kuitenkaan lopulta voita. "Jonain päivänä kaikki saavat palkkansa," sanoo äiti ja minä uskon äitiä.

Vai mitä sanotte siitä, kun uskonnontunnilla puhutaan kateudesta ja eräs tähtisilmämurkkurajojenkokeilija sanoo "Sinulle voisi olla kateellinen siitä, että oot maailman paras opettaja." Lähtiessä hän käy taas halaamassa, painaa päänsä vähäksi aikaa olalleni ja kiirehtii pois. Minun palkkani oli siinä.

Tai kun väsyneenä ylipitkän työpäivän jälkeen lähden kotikotiin vaihtamaan talvirenkaita, hyppää ystävä kyytiin hirvivahdiksi, kertoo hyviä juttuja koko matkan ja tirskun kuin teinityttö.

Kotikotona odottaa lämmin tee, äitin rieska ja omenapaistos. Aion juoda teet äkkiä että ehdin mukaan renkaiden vaihtoon, mutta en saa hanskoja käteeni kun kuulen että renkaat on jo vaihdettu. Öljytkin katsotaan, lisätään jähyttäjän nestettä, lasinpesunestettä ja vaihdetaan palanut lamppu. Mukaan saan sämpylöitä, hillopurkkeja, kananmunia ja villapuseron.

"Ei millään ole väliä, kun on tällainen koti," sanon isälle ja lähdemme takaisin pimeään syysiltaan.

Sanat

2011-10-09T12:34:00.006+03:00

Kestävä kuin kallio. Kerran kirjoitin, että haluan olla opettajana sellainen. Myös elämäni on kestävälle kalliolle rakennettu. Se tarkoittaa, että vain tärkeät asiat on tärkeitä. Elämäni ei murene huonosta hiuspäivästä tai parkkisakoista.

Ystävä antaa tilaa. Bestis-ystävyys on aina ahdistanut mua. Mun ystävät tietävät, että olen ja pysyn, vaikka en joka asiasta heille tiedotakaan.

Käytävällä on käytävä jos aikoo luokkaani tulla. Meidän luokan edessä käytävällä takit ja kengät on siististi. En pidä käytävistä, mieluummin näkisin soluja.

Nuori, komea, kookas, kumartaa päänsä. Taivas on tullut vieraisille. Olin 16- vuotias, kun tämä runo oli totta. Haudalla seistessä ajattelimme kaikki, että ei tämä ole totta, ei tällaista voi tapahtua.

Puun kuori on karkea ja lämmin. Tämäkin lause on jostakin kirjasta. Jokainen meistä vetäytyy joskus kuoreensa, että pärjää. Surullisinta on lapsi, jonka kuori on jo niin paksu, että sen alle ei näe.

Ps. Sain nämä Maijjalta. Jos sinun sanasi ovat hukassa, laita kommenttia niin annan sinulle viisi.

Treeniä

2011-10-06T17:28:00.005+03:00

Sataa.

Yliopiston kirjaston äänimaailma on lohdullisen tuttu.

Torstaisin olen vähintäänkin mielenkiintoinen näky.

Olalla kulkee iso treenikassi, läppärilaukku ja työlaukku.

Koko torstai on siis yhtä treeniä.

Minä en KASVA tänä vuonna enkä ensi vuonna enkä seuraavana neljänä vuonna, siksi että en laitakaan hakemusta eteenpäin. Jatkan mieluummin näin.

MOP

2011-10-05T07:46:00.002+03:00

Olen stressaantunut. Öisin puren hampaita yhteen leijonan voimalla ja odotan vain perjantaita. Mutta tämä ei ollut mun oma valinta, toiset valitsivat näin. Ehkä tämä on vielä pientä sen rinnalla, mitä samassa kaupungissa asuneet kollegat ovat saaneet kokea.

Tämän syksyn oppimistehtävä on se kuuluisa toisesta korvasta ulos.

Maailman opettajien päivä on tänään. Kukaan ei vie multa mun ihaninta työtä eikä kukaan vie mun motivaatiota siihen. Ensi viikolla asiat on jo toisin.

Äkkiä metsään

2011-10-02T14:14:00.003+03:00

Menin sinne taas. Metsään. Löysimme autiotuvalle pimeässä, vaikka vastaantulija väitti ettei siellä mitään ole. Mutta minäpä luotin vaistooni ja kartanlukutaitooni, vaikka kartta olikin puutteellinen.

Lähtiessä kävin pesulla lammessa, jossa oli jäistä vettä. Oli siistiä vaikka pää jäätyikin. Olen aika sissi.

Käy sinäkin metsässä. Vielä ehdit ennen kuin lumi tulee.

Nuotion lämmössä silmät suljen

2011-09-26T18:26:00.004+03:00

Vain siellä yksin suuren rauhan saanhan.

Vuosisadan rajuinta murkkuikää teettelevät isommat kullanmurut sanoivat: - Ope, voisitko ottaa joskus meidät mukaan sinne sun Lapin retkille?

Siellä yksi riippumaton riippuu riippuumaton suojissa.

Eilen hyvästelin erään, joka lähtee pitkälle matkalle kauas. Turvallista matkaa! Eräs toinen kävi hätistelemässä talitintin ulos. Nauroi hiukan kirkumiselleni, ja sanoi, että amppari mun pitää tasa-arvon nimissä tappaa itse. Sen minä tein.

Käännän toisenkin posken

2011-09-25T10:51:00.002+03:00

Viikko sitten lojuin riippumatossa erämaajärven rannalla.
Savunhajuisena, keskellä hiljaisuutta, nuotio piti vieressä paukettaan.
Pääsisinpä sinne taas.

Monta hyvää uutista on mahtunut viime päiviin,
ne ovat ilostuttaneet useaan otteeseen.
Lisäksi olen päättänyt, että yksikään itkukohtauksia aiheuttava alentuva huomautus ei nujerra minua, uskon edelleen hyvään ja hyvyyteen, olen valmis rakastamaan sitäkin joka laittaa tielle kapuloita ja kääntämään vaikka toisen posken, jos tarvitaan.

Paljonko kestät matkalla eteenpäin? Siitä voittamisessa on kyse!

Näin elämään

2011-09-21T20:47:00.004+03:00

Haluanko tätä, kysyn itseltäni, kun hartiat täristen pinnistelen pahaa mieltä pois. Sade ripsii painavia pisaroita ikkunalautaan, on syksy, olen yksin, vaikka tässä talossa on 700 muutakin.

Sitten pöydältä löytyy pikkuinen lappu jossa lukee Olet maailman ihanin ope, ja koko koulun kuvaa otettaessa kainaloon tunkeutuu pellavapäämurkkuikäinen, joka sanoo Sanna en oo nähny sua pitkään aikaan kun oon ollu sairas. Halaan häntä vähän eikä kuulemma haittaa vaikka ne 700 muuta näkee.

Laulamme "Tuntisko ken ikävää" ja sanon että seuraavassa säkeistössä vihelletään. Ne nauravat ja haluavat viheltää lisää.

Soitan puhelun ihmiselle menneisyydestä, hänellä on nyt paljon valtaa, en ehdi sanoa asiaani kun hän sanoo, minä muistan sinut kyllä, minulla on sun nimi ensimmäisenä listalla niin että tuutko töihin sitten kun tarvin? Minä sanon, soitin kyllä eri asian takia, mutta hän jatkaa vielä ja haluaa, että kerron mitä tulevaisuudeltani haluan, ja kertoo miksi sanoi niin, minä hymyilen vedet silmissä ja sanon että tarvitsin tuota juuri nyt.

Ja kaikesta huolimatta elän todeksi laulun sanat. Sen tiedän oon luotu näin elämään, enkä päivääkään vaihtaisi pois.

Kaiken voi saada

2011-09-15T17:15:00.002+03:00

Hiljaisuutta, rauhaa etsin tiedekuntamme tyhjästä kahviosta. Saan täällä näköjään paljon aikaan. Myös tukea ja kannustusta ohikulkevilta kollegoilta. Rakastan näitä ihmisiä täällä. Rakastan näitä käytäviä, musiikinluokasta kuuluvaa pianonsoittoa, kunniatohtorin omituisia maalauksiakin.

Rakastan myös omaa työtäni, oppilaitani, sitä tunnetta että kaikki on tosi hyvin ja kohdallaan. Joskus kyselin, että voiko kaiken saada. Voi sen. Ei kerralla kaikkea, mutta näin vähitellenkin on tosi hyvä.

Nyt palaan vielä tiedostojeni äärelle. Haen avaruushuopia ja makuupusseja, käyn sparraamassa ja kaupassa ostamassa kullanmuruilleni palkinnon (en muista mistä) ja menen lopuksi kotiin pesemään pyykkiä.

Pian mua kutsuu tunturin tuulet!

Pitkästä aikaa tällanen.

2011-09-09T20:20:00.003+03:00

Kuka olet kahdella sanalla?
Hyvä tyyppi

Kuvaile kumppaniasi viidellä sanalla.
Vauhdikas, virtaviivainen, tyylikäs, cool, 21-vaihteinen.

Mitä pizzasi päälle laitetaan?
Salamia, ananasta ja sipulia.

Mitä yhteistä sinussa ja äidissäsi on?
Silmät, issias, merirakkaus, välittäminen. Toivoisin, että tulisin vanhemmiten enemmän äitin kaltaiseksi. Äiti on sydämestä sivistynyt vahva nainen.

Minkä väriset verhot huoneessasi on?
Toinen on tummanruskea, toinen vihreävalkoinen.

Mikä kappale soi nyt päässäsi?
I'm not meaning to keep you eli Secret Gardenin Sleep Song.

Minne matkustaisit, jos lähtisit huomenna?
En haluaisi huomenna minnekään, mutta jos olisi viikko tai kaksi lomaa niin tunturiin. Mahdollisimman kauas ja mahdollisimman yksin.

Mitä pelkäät eniten?
En oikeastaan pelkää, koska en jaksa uhrata peloille aikaa. Pelot on hetkittäisiä. Kuten että jäikö silitysrauta päälle tai kaadunko pyörällä (ja joudunko pyörätuoliin, mutta vaikka joutuisinkin, niin alkaisin täysipäiväiseksi tutkijaksi ja kehittäisin pyörätuoliboxingin, ja kun käyn tämän ajatusketjun aina loppuun asti niin en enää sitten pelkää sitäkään). Eilen pelkäsin hetken aikaa sitä, että kenen kanssa joudun sparraamaan. Ei olisi tarvinnut.

Sattuuko sinua nyt johonkin?
Ei. Ei vaikka jalat on eilisestä sparrista mustelmilla.

Mitä olet syönyt tänään?
Aamulla jukurttia, persikkaa ja hapankorppua. Päivällä lohikeittoa ja leipää. Ja kakkua, sillä työkaveri sai pitkän sairastamisen ja monen syövän jälkeen tautivapaan syksyn. Voi miten iloinen olin hänen puolestaan! Niin ja kahvilla Amerikasta palannutta ihmistä tavatessa söin kasvispiirakkaa, jumpan jälkeen protskujuomaa ja kotona viljajukurttia.

Oletko ostanut mitään tänään? Mitä?
Kasvispiirakan, teen, maidon, jukurttipurkin, pastilleja, kananmunia ja pekonia.

Mitä irtojäätelöä ostat kioskista?
Minttua tai jotain kesän uutuutta. Viime kesänä ostin irtojäätelöä ehkä kaksi kertaa.

Mikä on puhelimesi taustakuvana?
Ei mitään. Puhelimeni on postissa. Haen sen huomenna ja menetän hermoni kun en saa kuitenkaan nykyiseltä muistikortilta tietoja siirrettyä siihen uuteen.

Kuvaile päällä olevaa paitaasi kolmella sanalla?
Valkoinen, ryppyinen, hippi.

Tiedätkö minä viikonpäivänä synnyit?
Muistan kuulleeni sen lapsena, mutta en muista enää. Enemmän ihmettelin aina sitä, että miten minun ja pikkuveljen synttäreissä on vain 10 päivää väliä ja ikäeroa on kaksi vuotta.

Mikä on lempikarkkisi?
Makuunin toffeepallot, kinuskiufot, Kouvolan laku, Fazerin sininen ja joskus turkinpippuri. Pitääkö nuo Kouvola ja Fazer kirjottaa isolla? Entä nuo toiset?

Tiedätkö jääkiekon säännot?
En totta vieköön. Kerran olen tuomaroinut jääpallopelin ja siitä ei seurannut kuin paljon surua ja murhetta. Kiinnostun jääkiekosta vasta sitten kun Kärpät pääsevät loppuotteluihin tai Leijonat pelaavat kullasta.

Keskelle aaltoja

2011-09-08T21:21:00.002+03:00

Tummat silmät katsovat rävähtämättä kohti ja suu selittää käsittämättömiä sanoja. Eräs maailman onnellisin perhe on hajonnut ja ihmiseltä on viety lapset, koti, auto ja luottamus ihmisiin. "Mulla on niin ikävä lapsia, olen itkenyt niin paljon että olen ihan hajalla," hän sanoo eikä ole mitään millä lohduttaa. Ensimmäistä kertaa tajuan edes laidasta, mitä avioero ihmiselle tekee.

Elokuvissa ja draamasarjoissa kaikki käy niin sujuvasti, pettäminen on jännittävää ja uusi rakkaus korvaa vanhan. Todellisessa elämässä pysyvyys on se, mikä tekee ihmisen onnelliseksi, pettäminen ja ero vie ihmisen keskelle hallitsematonta merta. Silti ajatusmaailmaamme muokkaavan median välittämä viesti on ihan toinen.

Avioero on sitä, että isä muuttaa kerrostalokaksioon, äiti ei vaihda kuukauteen lakanoita ja kaikilla on koko ajan ikävä toisiaan, sanoi eräs lapsi. Tämä urheiluhallin pukkarissa sydäntään purkava mies sanoo olevansa ihan sokissa vieläkin, silmissä on särkynyt katse, tuntuu kuin omakin sydän särkyisi. Olen järkyttynyt, ja niin pahoilla mielin, sillä mies oli hyvä, vilpitön, kunnon isä ja lapset rakastivat häntä.

Miksi kukaan tekee toiselle niin?

Rakastan elämää

2011-09-07T21:36:00.003+03:00

Kun aamulla ja illalla pyöräilen halki peltomaisemien, merinäköalojen, haistan vuoroin sänkipellon ja vuoroin merituulen, nauran ilosta. Olen maailman onnellisin ihminen, kun mulla on työ joka antaa mun olla kokonainen, työ jossa minua itseänikin joka päivä hoidetaan ja työ, joka on maailman rankinta työtä enkä siltikään sitä vaihtaisi pois.

Rakastan säteileviä silmiä, kynän rahinaa vihkoa vasten, elefanttimarsseja, toivelauluja, jälki-istuntoja ja halauksia. Sitäkin, kun ovi painuu kiinni ja saan olla rauhassa, suunnitella tulevaa vuotta ops:ia ja opeoppaita tutkien.

Sekään ei ole yhtään huono, että viikonloppuisin saan olla parhaassa mahdollisessa seurassa.

Turvakirjat

2011-09-04T10:48:00.004+03:00

Mun turvakirjoja on Lotat, Aino Räsäset, Helena-kirjat, Lucilla Andrewsit, Seljan tytöt, Kämppikset ja Enni Mustoset. Tietenkin kaikki Anni Polvat ja Anni Swanitkin.

Kun ympärillä on levotonta tai elämä muuten repaleista, tarvin turvakirjoja, niitä joissa mikään ei muutu vaan päähenkilöt löytävät onnen ja tasapainon aina uudestaan, punaposkiset lapset juoksevat ulkona, äidit ja isät ovat yhdessä ja nuoret tytöt haaveilevat kesäyössä, perustavat kerhoja ja käyvät hiihtoretkillä samanikäisten poikien kanssa. Raahaavat kelkkaa ja poikkeavat huutokauppaan, juovat kaakaota ja syövät leivoksia.

Kuluneena kesänä olen lukenut eniten Lottia, Rauha S.Virtasia ja Enni Mustosia.

Juon teetä, luen taas yhden Lotan ja lähden kurvailemaan Jamiksella metsiin. Lapset sanoo huomenna "Ope on taas rossannu" ja minä sanon "Älkää kertoko kellekään kuin hassu ope teillä on."

Mitä sun turvakirjat on?

Tänä kesänä olen nukkunut...

2011-08-31T21:13:00.003+03:00

...omassa kodissa
kotikotona
Muoniossa vinttikamarissa
autiotuvalla tunturissa
kaksiossa Rovaniemellä
teltassa Lumijoella
vaunussa Lumijoella
teltassa meren rannalla
keittiön lattialla Jyväskylässä
hostellissa St.Pancrasilla
olohuoneen lattialla Pakilassa
olohuoneen sohvalla Reisjärvellä
omalla parvekkeella
toisenkin kerran Jyväskylässä keittiön lattialla
aitassa Kermassa
mökissä Kuhmossa
taukotilassa Posiolla
yksiön parvekkeella Rovaniemellä
monta kertaa kotikotona
ja taas omalla parvekkeella
ja omassa sängyssä.

Tänä iltana menen nukkumaan ja laitan kädet ristiin niiden kahden tytön puolesta jotka viime yönä syntyivät maailmaan, toinen pieni ja hauras, toinen vahva ja terve.

Mun kesä on nyt ohi, huomenna on syyskuu. Tervetuloa syksy, reissut tunturiin,
potkunyrkkeily ja tappelu, pyörälenkin metsissä, yksinäiset illat ja aikaiset nukkumaanmenot, maailman ihanin työ ja rakkaimmat lapset, olen kokonaan teidän.

Elokuu on kohta mennyt

2011-08-28T22:03:00.003+03:00

Ulkona jyrisee ja salamoi. Päästin pelokkaan kulkijan rappukäytävään ukkosta pitämään. Perjantaina siivottu koti on yhä siisti (koska olin viikonlopun poissa) ja nyt on parasta mennä omaan sänkyyn nukkumaan.

Välillä mietin kovasti paljon ihmisiä ja niiden välejä. Jos jotain toivon, niin enemmän toisten ihmisten huomioon ottamista. Sanoin tänään eräälle, että ihmisiä pitää enemmän rakastaa. Miten kenelläkään on varaa nostaa itseään toisten yläpuolelle? En ymmärrä.

Lauantaina istuin tunnin autossa jutellen ihmisen kanssa, joka tuli elämääni aika tarkkaan 10 vuotta sitten ja jota jo ensimmäisenä iltana mosautin käsilaukulla kylkeen (kun ansaitsi sen). Vuosiin on mahtunut paljon kinastelua, luottamista, ärsyyntymistä ja hervotonta naurua ja huolenpitoa. Tänä lauantaina oli hänen vuoronsa sanoa mulle "Sanna, ymmärrätkö, kaikki ei ole samanlaisia kuin..." Sanoin etten ymmärrä ainakaan vielä hetkeen. Tulin silti iloiseksi siitä huolenpidosta.

Tänä iltana puolestaan jaoin elämää erään "pikkuveljen" kanssa, ja olin taas kerran onnellinen että näitä reilujakin kavereita on.

Kuunnella

2011-08-23T16:50:00.005+03:00

Lapsilla on paljon juttuja joita kertoa. Kuuntelijoita vain taitaa olla liian vähän, kun viihtyvät luokassa niin pitkään koulupäivän jälkeenkin. Mua se ei haittaa, voin kuunnella aivan hyvin.

Mutta totuus on, että opettaja ei voi ikinä korvata äitiä ja isää, vaikka niiden lapsia miten paljon rakastaisi.

Opetus

2011-08-16T22:06:00.003+03:00

Kävin pyörällä töissä (yht.44km) ja ääni lähti. Seuraavan flunssan jälkeen pidän pari välipäivää.

Lähdin melomaan, rauhallisesti ja leppoisasti. Siinä kun ei syke juuri nouse ja on kesän viimeinen lämmin viikko.

Palatessa yltyi tuuli, nostatti virran enkä päässytkään ylöspäin. Aukkopeitto irtosi, pyörin ja pyörin enkä hallinnut kajakkia enää. Yhtäkkiä tajusin että en jaksa, voimat vähenee. Lähetin erittäin hätäisen kolmisanaisen viestin ylöspäin ja kun vielä vähän vajosin takaisin suistoon päin ja melojakaveri molskahti virran vietäväksi... (enkä muista mitä tein tai ajattelin)
...niin kun sitten vilkaisin taakse niin näin siellä miehen melovan rauhallisesti meitä kohti. Pelastaja!

Ihana ihana rauhallinen ja ystävällinen mieshenkilö auttoi toisen rantaan, nosti kajakin maihin, käänsi, kuivasi, auttoi takaisin vesille. Sillä aikaa minä olin ajautunut myös rantaan ja saanut levätä sen aikaa, että jaksoin yrittää uudelleen.

Virta oli edelleen yhtä kova, mutta pelastajamies pysytteli kintereillämme
koko loppumatkan ja lopulta pääsimme perille.

Mitä opin? En urheile sairaana, tai vähän sairaana tai juuri flunssasta parantuneena. Ja että kannattaa lähettää viestejä ylöspäin. Niihin vastataan aina.

Salaisuusrasioita

2011-08-15T21:16:00.003+03:00

Juuri kun tuntuu ettei tässä ole mitään järkeä,
kaikki puitteet on viety
enkä ehkä edes halua tätä enää,
saan viestin.

"Sanna mitä kuuluu?
Mulla on ollut tosi iso ikävä sua."

Tiedättekö, kun lapset ovat joskus kuin
rasioita, jotka pitää avata?
Tuon viestin lähettäjä oli juuri sellainen lapsi.
Ujo, hiljainen, vetäytyvä,
joka tarvitsi vain sitä että istuu joskus viereen
ja silittää vähän selkää, kehuu kiltiksi ja reippaaksi
ja ihanaksi tytöksi ja antaa niin paljon aikaa
että hän haluaa puhua.

Noiden avointen salaisuusrasioiden
takia minä jaksan mitä vaan.

Melkein unohtunut

2011-08-12T22:14:00.008+03:00

Olin menossa jollekin ensimmäisistä juttukeikoistani.

Kaupungissa oli kurssilla nuoria eurooppalaisia opiskelemassa suomea. Olin ajoissa paikalla, ja kun eksyneen näköinen tyttö käveli kohti, aloin heti jutella.

Hän oli yksi haastateltavistani, itävaltalainen tyttö.

"Katselin mäkihyppyä ja sanoin, että alan kannustaa seuraavaa joka hyppää," tyttö muisteli. Hyppääjä oli Janne Ahonen, puhui haastattelussa suomen kieltä "..ja minä kiinnostuin Suomesta ja aloin opiskella sen kieltä."

Pian paikalle tuli muitakin, sain aiheesta hyvän jutun. Itävaltalainen tyttö oli sanonut olleensa Suomessa vähän yksinäinen, niinpä annoin numeroni ja sanoin että voin lähteä joskus jäätelölle.

Muutama ilta myöhemmin istuttiin torinrannassa ja puhuttiin, suomeksi. Vaihdettiin osoiteet ja sovittiin, että kirjoitellaan. Ehkä kirjoitimmekin, sitten tuli arki ja kiire.

Pari vuotta myöhemmin ajettiin aamuyöstä kohti Kainuuta. Kuvaaja ajoi, minä torkuin. Karujen ja jylhien metsien välistä pilkotti aina joku järvi, hylätty asemarakennus tai jonkun koti.

-Täälläkin voi siis asua, sanoin unisesti.

Kuvaaja oli yksi silloisista parhaista ystävistäni, minua 40 vuotta vanhempi mies.

Melkein kuin isä, sanoi, että nuku vielä niin jaksat sitten.

Tultiin perille. Haastattelin tunnettua pianistia, Bremerin isää ja poikaa, tunnettua AD:tä,

syötiin lohikeittoa ulkona pihapiirissä, kamarimuusikkoja parveili joka puolella.

Yhtäkkiä kuulin jostakin "Sanna, Sanna."

Vinttikamarin ikkunasta minua tähyili itävaltalainen tyttö, haastateltava kahden vuoden takaa.

Hetkessä hän oli alhaalla enkä oikeastaan vieläkään uskonut silmiäni.

"Katsoin ikkunasta ainakin 10 minuuttia, että oletko se sinä. Tulin tänne vain kahden viikon leirille vapaaehtoiseksi enkä ehdi käydä muualla kuin Kuhmossa, joten en ilmoittanut sinulle mitään. Ja nyt olet täällä."

Kuvaaja oli sama kuin silloin kaksi vuotta sittenkin. En tiedä missä välissä hän nappasi kuvan,

mutta sain sen muistoksi ennen kuin hän jäi eläkkeelle.

Kerroin tarinan Juanalle kun olimme samalla paikalla kaksi viikkoa sitten, ja Juana sanoi painokkaasti "Tuo on Lottaa." Lotta ja Giggi, nuo iki-ihanat esikuvamme todellakin törmäsivät joka paikassa Lotan tuttuun. Olin melkein unohtanut tämän. Kuvia selatessa muistin.

Tänä iltana kirjoitan kirjeen Itävaltaan.

Ikimuistoisesta kaukana

2011-08-11T20:50:00.004+03:00

Olisin halunnut, että tämä päivä on ikimuistoinen.

Että kun lapset palaavat kotiin ja jysäyttävät repun eteisen nurkkaan,

niin samalla he hihkuvat että olipa hauska päivä

ja meillä on maailman kivoin ope.

M u t t a.

Siihen ei ole ollut aikaa,

on pitänyt tehdä jotain muuta,

kuten jonottaa käytävällä, venkslata,

jonottaa taas, tulla aamulla paikalle

ja huomata vain että taas pitää aloittaa alusta.

Välillä olen ollut tukehtua turhautumiseen.

Ja illalla on ollut pakko levätä

jotta tämä tylsä flunssa viimeinkin lähtisi pois.

No, ainakin lapsia oli onnellista nähdä.

Gr!""##%#¤"#%/#¤WEFD dfg

2011-08-09T20:18:00.003+03:00

En kai olisi minä jos en koko ajan säätäisi jonkun laitteen kanssa.
Nyt kun mulla on toimiva tietokone ja netti (!)
niin puhelin tilttailee taas.
Hommaan uuden kun jaksan.
On ihan rentoa olla ilman puhelinta.

Olen ähissyt ja puhissut kiukkua ja voimatonta ärsyyntymistä eräiden asioiden takia.
Tosi harvoin olen hirveän vihainen ja turhautunut,
koska yleensä ei ole syytä, mutta nyt olen ollut sitä kaikkea potensiin miljoona.
Yritän ajatella, että tämä on vain väliaikaista,
jossain mulle paikka on, jossain on kaikki toisin...
Ikävöin suunnattomasti erästä, jonka kanssa ei tarvinnut
ikinä hangata mistään ja aina oli tuoli odottamassa kun halusi istua ja puhua.

Mutta tänään sain kuitenkin
ihanaa palautetta siskon kautta,
ihmiseltä joka oli vain kuullut mun ääntä,
eikä ikinä jutellut mulle.

Ja kun paranen tylsästä kuumeesta niin istun pyörän selkään
ja surttaan kaikki ärsyyntymiset jonnekin männikköön.

Vieläkin lentää pääskyset

2011-08-07T22:40:00.009+03:00

Olen ollut vahvasti juurillani. Kuunnellut enojen, tätien ja serkkujen tarinoita. Yksi muisti jokaisen mekkokankaan, toinen kertoi puoli tuntia vaimonsa sairaudesta, vaikka kukaan läsnäolijoista ei ollut kyseistä vaimoa koskaan nähnyt. Sanoin siskolle, että niin hellyttävän koomista tämä sakki, että jos joku huokailee kyllästyneenä niin omapahan on syynsä.

Se suku ei ole koskaan ollut kovin yhtenäinen, koska sen on rikkonut sota. Ja kuitenkin ne ihmiset, kaukaakin tulleet, tuntuvat niin rakkailta, että hyvästellessä itkettää. Pikkutytöt ihmettelivät että mikä itkujuhla tästä lopuksi tuli. He eivät vielä ymmärrä, että jokaisissa hyvästeissä itkemme käsittämätöntä historiaamme, Koivun ja Tähden tarinaa ja tuolloin kätkettyjä tunteita.

Nuo hetket, kohtaamiset, niin mukavia kuin ovatkin niin väsyttävät sielun ja ruumiin. Vahvoja tunteita virtaa uuvuttavina ryöppyinä, ja lopulta voi vain istua saunan portailla ja ajatella yksinkertaisia ajatuksia.

Työmaalla

2011-08-03T09:45:00.003+03:00

Täällä on vielä ihan hiljaista, monistuskone vain hurisee.
Mun luokka on täynnä pianoja,
taidanpa sitten vain soitella.

Ajattelen heitä aina välillä
ja mietin osaanko enää opettaa.

Näin se meni

2011-07-30T10:48:00.011+03:00

Heti ensimmäisenä iltana päästiin tällaisiin maisemiin.

Ja uimisen ja saunomisen jälkeen nukkumaan "Unen taikapiiriin" eli vanhaan aittaan Pohjois-Karjalaan järven rannalle. Paikan nimi oli Wirran Wiemä ja mielelläni vähän sitä mainostan, niin kaunis paikka ja hyvä palvelu.

Reissun teema: Lotta ja Giggi eli Merri Vikin kirjojen päähenkilöt. Lakua ja suklaata ja kommelluksia. Uintia, vadelmien syömistä, yhdessäoloa ilman päämääriä ja aikatauluja.

Ja muun muassa tällaisella biitsillä me sitten uitiin. Puhdas vesi, puhdas hiekkaranta. Matkan pölyt jäi sinne ja jatkoimme virkistyneinä ja puhtaina.

Suomalaiset, matkustakaa näissä maisemissa! Eikä maksakaan paljon.

Raatteentie oli vaikuttava. Veti hiljaiseksi meidät molemmat.

Erittäin lämpimästi suosittelen Lentuakosken saunaa. Voiko herttaisempaa kesäiltaa olla?

Pohjois-Karjalan ja Kainuun jälkeen oli vuorossa pala Lappia. Korouomassa oli vielä täysi kesä ja purosta joimme kirkasta vettä.

Viimeinen etappimme oli kaupunki, jossa myydään sairaan hyvää teetä, jossa on hiljaista kuin huopatossutehtaalla, jossa on jännä kahvila jonne vielä joskus palaan. Kaupunki, josta löysin monta hyvää kirjaa, ja jossa nukuin toista kertaa tänä kesänä mutta eri asunnossa, parvekkeella.

Siellä asuu myös Tatsunan ja Tavun omistaja
jonka kanssa oleminen ja puhuminen on ihmeellisen rehellistä ja mutkatonta,
ja jonka tapasin nyt viidennen kerran.
Tee, pirtelö, pöytä, kissa, kirja, valtaus,
näin ne nyt kaikki omin silmin, ja viihdyin.
Toivottavasti myös minä saan joskus majoittaa sinut, Maijja!

Lotta ja Giggi

2011-07-25T22:29:00.003+03:00

Lähettiin Juanan kans Lotta ja Giggi-reissulle.
Jämsässä kohdattiin ja jatkettiin Jyskylän kautta Kermaan.
Saatiin aittamajapaikka keskeltä ei mitään.
Se oli järven rannalla, sauna oli i h a n a ja heinäsirkat siritti yötä myöten.
Muuten ei kuulunut mitään ääniä ja me vaan uitiin ja saunottiin ja lopulta pötkähettiin petiin ja nukuttiin sikeästi aamuun asti.

Joensuun, Lieksan ja Kuhmon kautta löydettiin taas unelmapaikkaan.
Juana leikkaa matonkuteita, järvellä sorsaperhe ui, ei kuulu yhtään ääntä mistään. Kohta mennään taas saunaan ja uimaan ja aamulla jatketaan taas eteenpäin.

Lakua ja suklaata syödään,
mutta Kihara-Fridolfia ei näy.
Juana soittelee sulhaselleen,
minä olen se järkevä Giggi, kai.

Kesää kaikkialla

2011-07-21T12:19:00.006+03:00

Kotikotona viljapelto suhisi, makasin kiikussa ja luin kirjaa ja leikkasin matonkuteita. Söin mansikoita suoraan mansikkamaalta ja nukuin paljon.

Sitten palasin omaan kotiin. Näin käy, jos on liian kauan pois.

Kaupungissakin kesäillat on ihan vastustamattomia. Voisi vain istua ja kuunnella kesän ääniä eikä nukkua lainkaan.

Mutta parvekkeella nukuttaa hyvin.

London

2011-07-14T14:21:00.004+03:00

Ensimmäisenä iltana metrotunnelista ulos astuessamme törmäsimme kielileiriläisiin, jotka täyttivät kadut kaikkialla. Myöhemmin kävi ilmi, että koko kaupunki todellakin oli täynnä kelta- ja sinireppuisia elämänsä keväässä olevia nuoria, jotka opettajan selän takana kävelivät käsi kädessä, kihisivät, hihittivät, kiljuivat, ottivat kuvia ja halailivat. Vannoivat ikuista ystävyyttä ja odottivat sydän syrjällään leirin loppua.

Hostellissa jenkkitytöt bilettivät ja sotkivat paikkoja, me täti-ikään ehtineet heräsimme varhain ja kiersimme melkein koko Lontoon jalan. Lontoon eräs lempipaikoistani on Trafalgarin aukio, siellä voisin istuskella tuntikausia ihmisiä tuijotellen. Käydä välillä National Galleryssa auringonkukkia ihailemassa. En pitkästytä teitä kuvauksilla Covent Gardenista ja Thamesin rannoista. Mutta joskus vielä siellä asun.

Notting Hillin markkinoilta löytyi monta ihanaa rintakorua. Sinnekin palaan taas uudelleen. Simply Foodista haettiin ruokaa ja istuttiin taas puistossa ja oltiin vaan.

Kuninkaalliset hevostallitkin on yksi lempipaikkani siellä. Mitenkähän ne ihmiset pääsee sinne töihin? Onko ne jotain koko ikänsä ratsastaneita ahkeria tallityttöjä ja -poikia, vai jotain aatelisperheiden jälkeläisiä? Ja miksi ne huutaa niitä vahdinvaihtojaan niin kummalla aksentilla?

Lähteissä saimme koneeseen joukon, ketäpä muutakaan kuin, kielileiriläisiä! Oliko mullakin 10 vuotta sitten niin iso ääni ja niin paljon virtaa? Älkää ymmärtäkö väärin, en katsellut heitä ärsyyntyneesti huokaillen. Vaan ihaillen, myötätuntoisena ja vähän säälienkin. Että voi lapsiparat, minäkin olin 10 vuotta sitten kielileirin päättäjäisissä. Tuhersimme itkua puoli päivää ja laulettiin kansallislauluja kolmella kielellä. Tuntui, että elämä loppui siihen. Voi nuoruutta, voi vapautta.

Lontoossa oli hyvä käydä. Kotiin oli kiva palata. Vilja on vielä vihreää, kesää on vielä monta viikkoa jäljellä.

Hyvä viesti

2011-07-14T01:11:00.003+03:00

Lontoo oli ihana, kerron siitä ja kaikesta muustakin myöhemmin.

Ajoin äskön läpi Suomen, kesäyö kauneimmillaan
ja tähkäpäiden yllä täysi kuu.
Muistelin matkalla viime kesän,
sen surun, särkevyyden, kaiken.

Ja sitten sain viestin, että
pieni poika on tullut maailmaan ja
kaikki on hyvin.

Tänä kesänä on toisenlaista,
horsmatkin kukkivat ihan villisti
ja viljankorsi on vahva.
Tänä kesänä on ristiäiset.
Tänä kesänä tehdään uusia reissuja,
leivotaan uusia mansikkakakkuja,
tänä kesänä kehkeytyy uusia unelmia.

Kirkkautta kohti

2011-07-06T14:05:00.002+03:00

Tärkeintä, että maisema on aina hetken aikaa
kirkas, selkeä, sillä on rajat ja tutut polut.

Sain taas levätä ja olla keitaalla.
Lauantai-illan herkkyydessä ajattelin,
että kun mulla on tämä, mulla on kaikki.
En tarvitse mitään muuta.
Lähes koko viikonloppu meni talkootyön merkeissä,
mutta se oli vain ilo.

Palasin tutuille rannoille opettajakaverien kanssa.
Nukuimme, saunoimme, uimme, saunoimme ja uimme vielä kerran.
Istuimme rannalla auringonnousuun.
Teimme pedagogiset selvitykset syksyä varten itsellemme
ja nauroimme mustaa huumoria.

Tänään teen äitin kans jauhelihakastiketta ja sekin on hyvä.

Edessä selkosten outo maa

2011-06-27T11:47:00.004+03:00

"Pois kerran poikkesin valtatieltä, pois poron polku mun johdattaa. Jos ilon rauhan sä löydät sieltä, sinun maasi on Lapinmaa..."

Kävin tunturissa.
Olisin ollut pitempäänkin, ja mennyt kauemmas,
jos luonto olisi ollut armollisempi.
Mutta kuten eräs samalle tuvalle osunut fiksun oloinen
ja erittäin sydämellinen
isähahmo totesi, pitää luonnossa olla nöyrä
ja tuntea ihmisen pienuus.
Myrskyn keskellä ei lähdetä yrittämään eteenpäin,
ja niinpä me sitten palasimme jo kolmantena päivänä.

Tunturista tulin monien mutkien jälkeen kotiinkotiin.
Täällä on nyt ihan levollista ja kaikin puolin hyvä.

Parhaimman sain

2011-06-17T10:04:00.004+03:00

Mielessä on paljon sanoja, ne eivät vain mene järjestykseen.
Huomaan tekeväni jonkinlaista surutyötä, luopumista, jo nyt.
En ole vielä orpo, en edes puoliorpo,
en välttämättä vielä pitkään aikaan.
Orpoutta olen silti tuntenut, syvästi, kipeästi
ja jopa niin paljon etten haluaisi edes tunnustaa.

Minä olen aikuinen.
Minä olen erittäin itsenäinen,
itsepäinen ja usein itsekäskin.
Pärjään yksin, en epäile sitä yhtään.

Mutta luulenpa, että äidin ikävä, sitten kun se joskus on
totta ja peruuttamatonta, jättää loputtoman
yksinäisyyden ja orpouden tunteen.
Sillä jo nyt tämä koettu on ollut raskaampaa
kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

Tänään ja huomenna ja niin kauan kuin päiviä annetaan,
olen kiitollinen ihanasta äidistä,
maailman rakkaimmasta ja uskollisimmasta.

Näillä vesillä en tunne rantoja

2011-06-15T13:49:00.004+03:00

Tällä viikolla olen istunut sängyn laidalla ja pitänyt kädestä, tarkkaillut mittareita ja monitoreita joista en ymmärrä mitään. Silittänyt hiuksia, luvannut että kaikki järjestyy.

Olen raahustanut teho-osastolle vievää käytävää aamulla ja illalla ja lähtiessä nieleskellyt palaa kurkusta. En ole kestänyt myötätunnon osoituksia, niinpä olen kääntänyt pään pois ja ollut vain kuin en olisikaan.

Kohta menen taas.

Meille hymyillään

2011-06-13T13:33:00.003+03:00

On kuuma.
Istumme varjoisalla puistonpenkillä, maailman suloisin 2-vuotias ja minä. En usko, että omaa lasta voisin rakastaa enemmän kuin tätä tyttöä. Hän on pieni ja hento, hän nojautuu minua vasten ja puhelee asioitaan. Hänellä on hupaisat aurinkolasit, ja ohikulkijat kommentoivat niitä tämän tästä.

Ohi kävelee pukumiehiä salkkuineen. Miehet puhuvat työasioistaan. Meidän kohdalla kummankin suu kääntyy hymyyn, silmiin syntyy lämmin loiste. He katsovat pikkutyttöä sylissäni ja nauravat.

Ajattelen, että niin kauan tässä maailmassa on hyvyyttä, kun pikkulapsi herättää hymyn ohikulkijan kasvoille.

Alkuja ja loppuja

2011-06-04T17:37:00.005+03:00

Haluaisin laittaa tähän kuvan peräkontillisesta ruusuja ym. kukkia, mutta puhelimeni ei suostu luovuttamaan niitä. Omenapuun verran niitä kuitenkin tuli. Niin kauniita kaikki. Oli orkideaa kera kumarruksen ja hätäisesti käteen tökättyä orvokkia. Ruusuja, ruusuja, ruusuja.

Eräs heistä ei enää syksyllä palaa, ripustautui vyötärölleni kuin liima ja silloin itkin minä. "Muistan sinut aina sydämessäni" sanoin, ja sitten itki se lapsikin.

Todistuksiaan heilutellen ja jätskejään syöden he sitten lähtivät.

Viereisessä luokassa itku jatkui kollegan kanssa, sillä hänkään ei tule enää takaisin, seinänaapuri, tuki ja turva.

Mitä kasvun paikkoja nämä Armaat Ajat ja Suloiset Suvet meille ovatkaan!
Jokaisesta vuodesta jää sieluun joku merkki, jotain häviää ja iäksi loppuu.
Ja myöhemmin taas joku uusi alkaa.

(Kirjoitin tämän jo lauantaina, jäi vain julkaisematta)

Kyyristyä kokoon kuin kivi

2011-06-03T07:57:00.005+03:00

Viikko sitten, ennen viimeistä työviikkoa karkasin viikonlopuksi rantaan. Tempaisimme siskon kanssa ne lasten koko kevään odottamat naamiaiset, ja olihan meillä lystiä.

Lopun ajan kuljeskelimme rannoilla ja ihailimme joutsenia, kuuntelimme aaltoja ja keräsimme simpukoita. Ja nukuttiin tietenkin paljon.

Olen väsynyt. Todella todella väsynyt. Viimeiset työviikot, jatkuva talkoilu ja jatkuva huoli on vienyt voimia. Ärsyttävintä on se, että joka päivä unohdan noin 100 asiaa, kun päässä ei enää pysy mitään.

Olen tykännyt tästä työstä ja en ole odottanut lomaa. Silti loma alkaa ihan oikeaan aikaan.

Merellinen hetki

2011-05-27T08:01:00.003+03:00

Ne laulaa niin kauniisti, soittaa huilujaan, viulujaan, rumpujaan, marakassejaan ja laattojaan. Ne seisoo suorissa riveissä kuin sotilaat, niiden heleät äänet saa hymyn kuulijan kasvoille. Ne ei uskalla hymyillä, kun jännittää vähän. Kauas merelle, kauas merelle, kauas merelle tiemme käy.

Ne olivat aluksi niitä toisten lapsia, ja niitä on kasvatettu niin paljon. Eniten on kai kasvatettu kasvattajaa, ja kasvunvaraa riittää yhä. Yleisöä riittää salin täydeltä jokaiseen neljään esitykseen ja aplodit ovat joka kerta valtaisat. Niiaus ja kumarrus menee eri aikaan, eikä haittaa yhtään.

Tämä vuosi on kohta ohi. Minäkin voisin kirjoittaa sen kirjan Nuoren opettajattaren varaventtiili, jota jotkut teistä ovat jo pyytäneetkin. Lupaan aloittaa heti kun saan uuden tietokoneen.

ökkömönkiäinen

2011-05-19T07:16:00.003+03:00

Loppuelämää koskevat ajatukset muuttuivat jonkin verran eräästä sähköpostista, jonka sain/saimme viime syksynä. Halusivat kovasti paljon piikittää ja lähettää näytteet jopa saarivaltioon asti tutkittavaksi.

Vaikka asian on jo niin kauan tiennyt, aktiivisesti en ole asiaa ajatellut. Mitä nyt suunnitellut hautajaiset muutamana iltana, kun en ole unta saanut. Enemmän olen silti ajatellut, että tulkoon mitä tulee, minä ja me elämme niin kuin tähänkin asti.

Tiistai-iltana olin tappelemassa ja löin koko ajan väärään suuntaan. Nimittäin yhtäkkiä tunkeutui silmien eteen kuin välkkyvänä viesti: "Huomenna on toukokuun 18. päivä, huomenna saat tietää." Vaikka olin asian monta kertaa unohtanutkin, oli se koko yhden illan ja aamun ja päivän mielessä jatkuvasti.

Viesti oli selkeä. "Sinulla on käynyt niin hyvä tuuri..." Enempää en jaksanut kuunnella. Kilpisjärvi, Lontoo, kaikki maailman ihmeet, täältä tullaan!

Puhelinkriisi

2011-05-17T07:23:00.003+03:00

Ensin laittoivat puhelimen ja netin kiinni, kun olin maksanut väärällä viitteellä laskun ja sama lasku piti maksaa neljä kertaa ennen kuin liittymät aukesi. "Tämä on kyllä ihan mysteeri, kun näitä sun suorituksia ei vain näy täällä." Odotan mielenkiinnolla, saanko ikinä rahojani takaisin.

Laitoin silloin samalla puhelimen huoltoon, kun se oli niin rikki että katkoi aina puhelun kesken, ja takuutakin oli vielä jäljellä. Myyjä vakuutteli moneen kertaan, että kun numeroista tehdään varmuuskopio muistikortille, niin ne pysyy tallessa. "Joo tää on näin helppoa, osaat palauttaa ne sitten itsekin."

Eilen menin suurin toivein hakemaan puhelintani ja "siis voi harmi, ei ne numerot vaan nyt palaudukaan tänne, eikä ne osannu tuolta huollostakaan sanoa muuta, voithan sää tulla viikon päästä käymään kun se sama myyjä on täälä mutta en kyllä tiiä mitä se auttais" luetteli purkkaa mässyttävä ja viheltelevä nuori kundi.

Menin ihan hiljaiseksi niin kuin aina pettyneenä menen ja sanoin sitten tiukasti poikaa silmiin katsoen, että ärsyttää ihan järettömän palijo. "Joo mää kyllä siis ymmärrän niiiin hyvin." Pah.

Eli mulla ei ole nyt kenenkään numeroita. Pieni asia koko elämän mittakaavassa, mutta vaikeuttaa arkea aika paljon. Onneksi Nokialla työskentelevä insinööriystis lupasi kokeilla mitä voi tehdä. Ja onneksi Antellin ystävällinen myyjä tarjoili omenahyvettä myötätunnon kera. Sain musiikinkokeetkin tarkistettua omenahyvettä syödessäni.

Hymyillään vaan

2011-05-12T07:21:00.000+03:00

Käyn töissä, teen ohjelmia, teen lehtijuttuja, korjaan kaverin gradua, suunnittelen kahta eri kevätjuhlaa, teen testejä, pidän laulukokeita, käyn sisäpyöräilyssä, pesen pyykit öisin, järjestelen suvun lapsille naamiaisia, menen hoitamaan yön yli maailman suloisinta Marttaa, käyn uimassa kahden pikkutytön kanssa, vaihdatan jakajanhihnan, opetan lainaamisen sadoista, käyn lauluharkoissa, pidän kuoroa, pidän soittokerhoa, luen kirjallisuutta, suunnittelen omaa tutkimusviikkoani, valmistelen Kilpisjärven reissua, varaan hostellin Lontoosta, olen äkäinen ja kiukkuinen, olen tavoittamattomissa koska puhelin huollossa, tilaan luokkaani uuden pianon ja hommaan entisen huoltoon, saan virallisia kirjeitä jotka sisältävät monimutkaisia koodeja SDHD, etsin valokuvaajaystävälle lopputyökohdetta ja käytän iltakausia vakuutteluun "tämä on hyvä juttu", käyn kokouksissa neuvostossa johon minut on vaaleilla valittu, ohjaan ja arvioin harjoittelijaa, tunnen huonoa omaatuntoa kun en ehdi pitää yhteyttä keneenkään, en vastata kenenkään viestiin enkä soittaa kellekään, olen onnellinen kun saan vain syödä iltapalaa lattialla ja ääneti, rakastan elämää.

Päivisin keskityn vain näihin lapsiin, näihin toisten lapsiin joihin niin olen kiintynyt.

Isot pojat päivän päätteeksi käyvät kysymässä saako sulta purkkaa ja minä sanon totta kai saa, koska arvaan että oikeasti pojat haluavat vain puhua jostain ja niin me puhutaan.

Vaihtuu viikot huomaamatta, äänet koko ajan hiljenee.

Aikaisemmin toukokuisin

2011-05-02T14:56:00.004+03:00

Eräänä opiskelukeväänä kuvasimme kuvisopintojen elokuvaa minun luona koko toukokuisen päivän aamusta iltaan. Syötiin välillä pitsat ja kuvattiin taas. Naurettiin maailman eniten ja ne ihmiset oli läheisimpiä silloin. En tiedä enää mitä heille kuuluu.

Isompien kanssa katsomme kevään palkintomusikaalia. Alkukevään saivat kerätä pisteitä erilaisilla tehtävillä ja sitten kun pisteet tulivat täyteen, aloitimme Maija Poppasen. Tänään näimme St.Paulin katedraalin portailla istuvan mummon, joka ruokkii lintuja.

Heinäkuussa pääsen tuonne taas. Istun portailla kuin se mummo, syön muffinsia ja annan murut linnuille.

Eräänä toukokuisena iltana vuosia sitten lähdimme Maija Emilian ja Frökenin kanssa kaupungin kupeeseen mökille yöksi. Jokaisen piti esittää hatun kanssa jokin ohjelmanumero. Minä olin köyhä laulaja vailla lanttia.

Haluaisin taas lyhyen ja helpon kesätukan. En ole vain vielä keksinyt, miten leikkauttaisin.

Kaikkea ei voi saada

2011-04-29T13:43:00.004+03:00

Ratkeavathan ne asiat aikanaan.

En saanut apurahaa, vaikka tunnettu julkimo mainoksessaan kovasti vakuutteli tukevansa tutkimusta, jota tehdään lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Sanoista tekoihin on pitkä matka. No, teen uuden hakemuksen jahka kerkeän.

En saanut myöskään kunniamerkkiä eräälle henkilölle. Hakemuksessa oli useiden ihmisten puolueeton arviointi näin: "_____ ______ jos joku ansaitsisi kunniamerkin." No, kunniamerkeistä viis. Yritys oli hyvä, mutta tulokseton.

Odotan loppuun asti aina hyvää uutista, vaikka joutuisin pettymään. Olen aina valmis uskomaan hyvää kaikesta ja kaikista. En suostu ajattelemaan kyynikon lailla "Ei kahta ilman kolmatta."
Se kolmas uutinen ratkeaa kai vasta kuukausien päästä, koska englantilaisilla kuulettaa olevan nyt jotain muuta tekemistä. Juhlikoon häänsä rauhassa ja palatkoon laboratorioihinsa sitten. Minä teen töitä, parantelen selkää, pyöräilen, suunnittelen, haaveilen Kilpisjärvestä ja nukun paljon. Elämä menee eteenpäin uutisista huolimatta ja useimmiten kaikki jatkuu ennallaan.

Hän on täällä taas

2011-04-24T15:13:00.003+03:00

Neiti Kevät on tullut tänne maalle.

Pääsiäinen on ollut komeron siivousta, Juanan kanssa rannalla kävelemistä, savunhajuisessa illassa saunanportailla istumista, aamu-uinteja ja hälisevää perhettä.

Vuosi sitten Juana oli pääsiäisen meillä, nyt toisessa talossa. Se ei haittaa, sillä saan edelleen varastettua hänet kahdenkeskisillekin retkille.

Äitin kukkapenkissä on jo violetteja, valkoisia ja keltaisia kukkia. En nimitä niitä miksikään kun en ole varma ovatko ne kaikki krookuksia.

Tiensuussa on leskenlehtiäkin jo, ja äiti väitti eilen nähneensä sillankaiteella västäräkin.

Pyykkiä ja likapyykkiä

2011-04-15T07:33:00.003+03:00

Nyt voi jo kuivattaa pyykkejä ulkona. Voi miten hyvälle ne tuoksuukaan.

Isommat kullanmuruni kysyivät eilen, opetanko heitä ensi vuonnakin. Vastasin rehellisesti, että en tiedä. Lisäksi kerroin, että yläluokkien musiikinopetuksessa painottuu bändihommat, ja niitä en ole juuri opiskellut. Lapset menivät ihan hiljaiseksi. Sitten kuului takarivistä: "No ei mekään niistä bändijutuista tykätä, niin etkö sitten voisi..."

Mun sydän särkyy, jos näistä pitää erota.

Uutisia odotellessa

2011-04-11T07:40:00.004+03:00

Kun odottaa uutista, päätöstä ja tulosta, kestää kauan. Kaksi ensimmäistä pitäisi ratketa pian. Ja se eräs tulos, joka vahvistetaan kaukana muissa maissa, on luultavasti kielteinen ja sillä tavalla myönteinen.

Eivätkö muuten tulppaanit ole kuivuneinakin kauniita?

Raha kirstuun kilahti

2011-04-09T21:54:00.003+03:00

Olin perjantaina yhteisvastuukerääjänä kaupungilla.
Keräyksen tuottohan menee syrjääntyneille nuorille Suomessa ja orpolapsille Mosambikissa.

Keski-ikäiset tavallisen näköiset naiset pysähtyivät lippaan äärelle ja yksi spugemies.

Sanoin aina ennen kaikille Unicefin feissaajille ym. että sitten kun olen valmis opettaja, lahjoitan varmasti ja otan kummilapsen. Enpä ole muistanut hoitaa asiaa vielä.

Mutta yhteisvastuukeräyksen ja sotaveteraanikeräyksen ohi, eihän niiden ohi voi mennä kukaan?

Leivän tuoksu

2011-04-05T14:42:00.005+03:00

"Koivun lehden kokoinen, pajun lehden paksuinen," puheli äiti, kun leivoimme lauantaina yhdessä. En tiennyt kyseistä sanontaa enkä kertomusta, joten äiti kertoi.

"Talossa oli emäntä leipomassa kun kerjäläinen tuli sisään. Hän kysyi, saisiko maistaa uunituoretta leipää. Emäntä oli pihi, ei raskinut antaa. Niinpä leivät muuttuivatkin linnuiksi, eikä emäntä itsekään saanut mitään."

"Meidän äiti on kyllä aina raskinut antaa kaikille leipää," sanoin minä. Nytkin äiti alkoi pussittaa leipiä ja luetteli ensimmäisenä mikä viedään mihinkin.

Kannattaa mennä äidin luo ja leipoa yhdessä. Voi oppia samalla korvaamattoman tärkeitä asioita.

Meri on

2011-04-01T07:21:00.005+03:00

Meri on aava. Ja yhä jäässä. Siellä voi hiihtää hangilla.

Minähän en mene latua pitkin, vaan teen ihan oman latuni.

Parasta mitä kevättalvessa on.

Hän siellä hiihteli hangilla, eikä edes kovin hiljakseen.

V A L O

2011-03-29T14:49:00.006+03:00

Joka kevät se yllättää. Joka kevät se tuntuu yhtä hienolta.

Ja ihmeelliseltä.

Uudelta.

Vapaalta.

Kotimaan puolesta

2011-03-21T14:26:00.004+02:00

Pilkkopimeänä ja kylmänä talviaamuna kävelen jäisen pihamaan yli tuttua polkua.
Käsi haparoi valokatkaisijaa ja löytää sen. Tuttu tuoksu pelmahtaa vastaan.
Se tuoksu, jolle kaupunkilaiset ystäväni aina nyrpistelevät nenäänsä. Eivät ymmärrä, että meille se tuoksuu vain työltä ja toimeentulolta.

Minua pelottaa mennä sikalaan yksin ja ensimmäisenä. Joka aamu se pelottaa yhtä paljon, ja äiti sanoo ettei tarvitsisi niin aikaisin mennä. Mutta haluan kokea tämän hiljaisuuden ja salaperäisyyden, kun vain lämpölamput valaisevat ja kuuluu pientä tuhinaa, röhkimistä ja veden lorinaa. Silittelen muutamia pikkupossuja ohimennessäni ja taputan emakkoja kylkeen.
"Hyvä, tyttö, annappa pikkupossujen imeä rauhassa."
Minä tiedän, että tätä työtä jos mitä, tehdään rakkaudesta.

Joka aamu karsinat siivotaan ensimmäiseksi.
Ne siivotaan hyvin ja tarkkaan sekä aamulla että illalla.
Puhtaaseen karsinaan sirotellaan olkia tai puruja.
(Nykyään on kyllä lattialämmitys, joten kuivikkeita ei tarvita.)

Tietokone on ruokkinut possut vielä iltayöstä,
mutta nyt ne saavat aamupalaa ja myöhemmin päivällä lounasta.
Possut ruokitaan kolme kertaa päivässä
ja vähiten syövälle tarjotaan omasta ämpäristä lisää.

Ruuan seassa on vitamiineja ja muita ravintolisiä.
Juoma-automaattia ne osaavat käyttää itse.
Jokainen haava hoidetaan, jokainen pienikin purema puhdistetaan.
Jos joku yksilö sairastuu, sen takia kutsutaan eläinlääkäri.

Olen vieraillut useiden sukulaisvanhusten luona vanhainkodissa,
ja tiedän että harva ihminen saa niin hyvää hoitoa kuin meillä eläimet.

Keskustelin kerran erään maanviljelijän kanssa eläinaktivistien toiminnasta, ja hän itki, iso mies hartiat täristen itki, ja sanoi "Koko minun elämäntyöni, kaikki mihin minä uskon ja minkä eteen uhraan päiväni ja yöni, kaikki se pannaan tällä tavalla matalaksi."

En hyväksy missään nimessä eläinten heitteillejättöä.
Mutta maatilalla kasvaneena olen oppinut maalaisjärjen käytön ja tiedän, että huonosti eläimiään hoitavia on vain pieni osa. Suurin osa tekee työtään hyvällä mielellä ja rakkaudesta.

Tiedän myös, että on insinöörejä jotka ottavat työpäivän aikana päiväunia ja vetävät siltä ajalta himmeää liksaa. On sairaanhoitajia, jotka puhuvat vanhuksen pään yli keskenään eilisen elokuvasta eivätkä keskity hoidettavaan. On lääkäreitä, jotka sanovat "Meinasin tahallani tehdä vahingon." Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.

Tiedän myös, että näköalaton ajattelu hävittää Suomesta maatalouden. Sodan aikana kaupungista tuli kokonaisia sukulaisperheitä maalle kesän viettoon, kun vain siellä oli ruokaa missä sitä viljeltiin. Jos suomalaiset syövät pelkkää riisiä ja soijaa, saavat maanviljelijät jonain päivänä laittaa putiikkinsa kiinni.

Mutta mitä suomalaiset tekevät sitten, kun tulee tuhkapilviä, maanjäristyksiä, tsunameja ja öljykriisejä eikä soijaa ja riisiä maapallon toiselta puolelta enää saakaan?

Minä ostan aina suomalaista ruokaa, koska siten voin tarjota toiselle suomalaiselle työtä. Olethan mukana kampanjassa?

Työpäivä

2011-03-18T13:35:00.005+02:00

Juana teki tämän joku viikko sitten ja on kangastellut mielessä siitä asti. Omasta työstäni en voi kovin paljon kertoa, koska haluan olla tarkkana vaitiolovelvollisuusjuttujen kans.

Kerron ainoastaan sellaista, mikä ei vahingoita ketään ja mistä ei voi tunnistaa ketään.

Tulin lähes tyhjään taloon aamulla aikaisin, sillä musiikin koe oli vasta mielessäni, ei paperilla. Onneksi minulla on se kyky, että teen jonkun asian mielessäni valmiiksi, tallennan sen sinne ja sitten siirrän sen tilaisuuden tullen paperille. Järjestelin luokassa tavaroita paikoilleen, kopioin äidinkielen tehtävämonisteet, ne kokeet ja vastailin pariin helmiviestiin. Ehdin myös opettajainhuoneeseen aamuteelle.

Eilisestä virkistyspäivästä oli jäänyt sämpylöitä ja ballerina-keksejä ja se sopi minulle hyvin, nimittäin aamupala oli kiireessä jäänyt heikonlaiseksi. Oli mukava rupatella kollegoiden kanssa rauhassa.

Kun kello soi ja kävelin luokkaan, oli siellä ihanan rauhallinen omien puuhien teko meneillään. Omat puuhat on oppilaiden suosikkijuttu ja rauhoittanut välitunneilta tuloa selkeästi. Siellä he piirsivät, värittivät, pelasivat tai lukivat kaikessa hiljaisuudessa. Omia puuhia saa jatkaa opettajan tulon jälkeen noin pari minuuttia, sitten kuuluu signaali, jonka jälkeen alkaa varsinainen työ.

Perjantaisin tehdään usein keskenjääneitä hommia. Niin tänäänkin. Lapset tykkäävät yli kaiken kun opettaja lukee, ja tänään jaksoin lukea lähes koko ensimmäisen tunnin samalla kun he tekivät tehtäviään. "Älä pelkää, Inkeri" oli kirja. Lopputunnista vierailin pöytäryhmissä jututtamassa heitä. Kerroin esimerkiksi minkälaisen majan rakensimme lapsena. Pojat piirittivät minut ja kertoivat omista majanrakennuspuuhistaan. Yksi piirsi kuvankin vihkoon ja selitti, mitä kaikkea aikoo ensi kesänä majaan lisätä.

Lupasin, että jos kaikki menevät reippaasti ulos, on seuraavaksi yllätystunti. Hain varastosta Kimplet ynnä muut ja koko tunti menikin pelaten. Pelitunnilla melutaso tietenkin nousee ja häviäjä mököttää, yksi yrittää huijata ja toinen kaataa eläinpyramidin tahallaan. Näissä tilanteissa koulussa opetellaan elämän tärkeimpiä taitoja, sovittelua ja anteeksipyytämistä ja pahanmielen pois pyyhkimistä.

Välissä söimme kalakeittoa ja ruisleipää. Juttelimme vain vähän, koska suosimme hiljaisia ruokailuja. Oppilaat lupasivat mennä reippaasti ulos, ja niin ne menivätkin, minun kullanmuruni. Ruokailun jälkeen ehdin istua alas ja syödä toisen ballerinan. Lomitettujen ruokailujen takia opettajainhuoneessa oli vain pari kollegaa paikalla. Useimmiten välitunneilla ehdin hoitaa vain työasioita eli käytännössä päivän aikana ei ole yhtään ainutta taukoa. Tänään ehdin jutella jostain muustakin niiden kahden kollegan kans, mutta en enää muista mistä.

Kolmannella tunnilla teimme äidinkielen tehtävämonisteita, joissa opeteltiin nk- ja ng-äänteitä. Lisäksi piti itse keksiä valmiisiin alkutavuihin lopputavut. Niiden kanssa hikoiltiin koko tunti. Siististä käsialasta sai tarran.

Kun omani lähtivät jo pois, tuli toinen porukka tilalle. Keskittymisleikissä olivat ennen lomaa päässeet loppuun asti ja piti lunastaa lupaus lättyjenpaistosta. Välitunnilla tein taikinan, laitoin lieden kytkimen päälle, hain (haetutin) yläkerrasta tykin ja tietokoneen ja asensin ne paikoilleen.

Lätynpaisto meni niin, että kaksi oppilasta kerrallaan paistoi oman lättynsä minun tiukan valvonnan alla ja seuraavat kaksi olivat jo pesseet kätensä valmiiksi ja olivat valmiina odottamassa toisten puuhatessa muuta. Vajaa 45 minuuttia meni siihen, että 2o oppilasta paistoi lättynsä, söi ne lopuksi yhtä aikaa, tiskasi jälkensä ja siivosi lopuksi luokan. Siivottavaa jäi silti minullekin.

Seuraavalla välitunnilla siirtelin pulpetit koetta varten yksitelleen, tuuletin ja hengähdin vähän. Kun kokeentekijät olivat sisällä, luettelin ankarat säännöt ja kerroin mistä löytyy lainakumi ja teroitin. Hienosti keskittyivät ja koe oli kuulemma "tosi helppo" ja "sairaan vaikea."

Lopuksi siirtelin pulpetit oikeille paikoilleen, keräilin roskia, neuloja, katkenneita kyniä. Suunnittelin maanantain valmiiksi, palautin pelit varastoon (liian myöhään), palautin muutaman kirjaston kirjan ja hain opettajainhuoneesta itselleni vielä kaksi sämpylää. Juttelin matkalla avustajan kans eräästä asiasta ja kerroin yhdelle isälle, että ipkerholaiset ovat välipalalla.

Nyt lähden kohti kaupunkia, tapaamaan muutaman vuoden takaisia kuudesluokkalaisiani. Me mennään leivoskahveille hienoon kahvilaan ja tytöt kertovat huoliaan, surujaan, pelkojaan ja ilojaan. Minä tsemppaan, kerron heille että he ovat ihania, kauniita ja fiksuja tyttöjä ja välitän heistä aina.

Olkoon talvi

2011-03-16T15:21:00.002+02:00

Aina välillä huokaan, että loppuuko tämä talvi ikinä.

Eilen aamulla oli pakkasta 18 astetta.

Tänään heräsin uutistenlukijan ääneen.

Sanoi, että Japanissa yritetään kuljettaa pikkulapsia turvaan ydinsäteilyltä.

Niin että olkoon vain talvi vaikka juhannukseen asti,

onhan meillä puhdasta ilmaa mitä hengittää.

Vanha kuusi valvoo

2011-03-14T15:06:00.003+02:00

Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.

Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa. Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.

Edith Södergran

Eivät minun unelmani kyllä ole mihinkään valuneet.
Uskon edelleen opetuksen, koulutuksen ja kasvatuksen voimaan.
Rakkauteenkin.
Siihen varsinkin.

On vain tuo runo pyörinyt mielessä monta päivää.

Hki

2011-03-08T19:09:00.001+02:00

Lomaa edeltävien viikkojen kiire heijastui tännekin.
Nyt vietän päiviäni tuulisessa pääkaupungissa.

Sushia maistoin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla.

Lähden viettämään iltaa Juanan kirjahyllyn ääreen.

Iris

2011-02-25T13:34:00.005+02:00

Olin tällä viikolla eräässä tilaisuudessa,
jossa kysyin noin sadalta ihmiseltä, että kuka heistä on
lukenut Iiris Rukan.
Vain muutama oli.

Olin ihan että mitä häh, kenen oikeudella
tytöt nykyään jättävät suomalaiset tyttökirjat lukematta?

Syksyllä sain Saran kirjat -blogin pitäjältä arvonnassa
oman Iirikseni.

Edessä on viikonloppu kirjojen parissa,
sillä flunssa uhkaa iskeä taas.

Muutama tunnelma

2011-02-15T15:29:00.003+02:00

On kidutusta lähteä aamulla 35 asteen pakkaseen
6.45 kävelemään.
Mutta kun pääsee bussiin niin jo helpottaa.

Meillä onnistuu jo moni asia.
Osataan keskittyä, osataan auttaa toista, osataan vaikka mitä.
Meillä on yhteistä, hauskaa huumoria. Tuntuu ihan hirveän kivalta tämä työ. Minä osaan opettaa niille ositusjaon ja sisältöjaon. Olen ihan hyvä tässä.

On mahtavaa saada hetki aikaa itselle ja ystäville. Lekurikaveri valmistuu, toinen tekee sille pukua. Minä makaan sängyllä, juon teetä ja annan palautetta.
- Oot tosi kaunis ja mekko on ihan täydellinen.

Väkijoukon keskellä ihan hirveän tutut kasvot. Pysähtyy, puhuu kivoja asioita, hymyilee. Katson sykemittarin kelloa. Juna taisi lähteä jo, se kiitää kohti Siperiaa. Huh, paleltaa.
I feel alive. Now I can breathe again.

Pinkillä matolla luentorunko hajallaan. Tätäkin minä haluan tehä!
Kalenteri täynnä kivoja suunnitelmia.
Pakkanen voisi ottaa kamppeensa ja lähteä jo pois.

Se toinen pakkanen pysyköön vielä jonkun aikaa.

Kauanko vielä on aikaa

2011-02-10T20:40:00.002+02:00

Hänellä on ryppyiset kädet.
Hän juo kahvinkin nykyään pillillä, kun kädet tärisevät niin.

Kun olin lapsi, odotimme hänen vierailujaan malttamattomina.
Hän oli aina niin iloinen, kertoi juttuja joille kaikki nauroivat.
Kiipeilin äidin sylissä ja kuuntelin.

Eräässä muistikuvassani hän hiihtää talvipakkasilla mekko päällä,
ja me nauramme ikkunan takana.
Mutta en voi olla varma olenko nähnyt tilanteen oikeasti,
sillä siitä on olemassa valokuvakin.

Naururypyt silmiensä ympärillä eivät kerro
kuinka monta kertaa hänen sydämensä läpi
miekka on käynyt.

Hän sanoo usein, että olisi jo valmis lähtemään.

Näemme joskus arki-illoin.
Hän on kaunis, arvokas ja niin hauras.
Hän hymyilee minut huomatessaan.
Autan häneltä takin pois, talutan penkkiin ja
jään viereen istumaan.
Silloin minua usein itkettää,
vaikka muulloin ei.

Myöhemmin autan takin takaisin päälle,
kiedon huivin hellästi kaulaan ja laitan laukun olan yli.
Kuljemme hitaasti, ihmiset katsovat meitä.

Silloin aiemmin, kun minulle sanottiin
"en halua kantaa huoliasi"
ja kuljin monta viikkoa vain hiljaa,
en puhunut hänelle tilanteestani mitään.
Ja kun sitten tapasimme,
otti hän käsistäni kiinni, voi miten omansa tärisivätkään.
Tiesin, että hän tietää kaiken vaikken kertoisi mitään.

Sanansa muistan yhä,
muistan vielä sittenkin kun hän on mennyt.

Minä pidän talvesta

2011-02-07T08:35:00.003+02:00

Mutta nämä tulipalopakkaset saisivat jo minun puolestani loppua.
Kyllä tässä on jo tarpeeksi kylmän kestävyyttä mitattu.

Tänä aamuna oli kuitenkin jo kaistale vaaleaa taivasta puiden yllä,

kun aamubussissa ulos katselin.

Tänään kuultua

2011-02-01T21:39:00.002+02:00

"Käy täälä vaan aina itkemäsä, mää annan paperia"

"Haen kiväärin ja ammun kaikki."

"Voi Sanna, yritä olla itsellesi armollisempi."

"Sää oot aivan ihana ja mää tykkää sinusta."

"Mää lähen nyt, mihinkähän mää menisin?"

"Ethän sää vaan taas halaa."

"Ostin ompelukoneen nyt, koska en kuitenkaan raski enää sitte kun lyhennetään raksalainaa."

"Tyttö, höpö, äiti, tyttö, ampppu, tyttö, höpö..."

"Ois kyllä niin mielenkiintosta käyä Venäjällä ja nähä sukulaisia."

"Kierrä enemmän, kierrä, kierrä, ollaanko me vähän hulluja, sä oot täällä sun itses takia, JOKAINEN VOI MENNÄ IHAN VÄHÄ ALEMMAS, kyynärpää, suorasuorakoukku, kolmostaso, nopeemmin, nopeemmin, SÄ OOT TÄÄLLÄ SUN TAKIA, ET KENENKÄÄN MUUN, vitsi te ootte huippuja."

Saa arvata, kenen suusta mikäkin tuli :)

Aisti kaaos

2011-01-30T10:19:00.002+02:00

Olin perjantai-iltana taidenäyttelyn avajaisissa.
Näyttelyn kuraattorit ovat molemmat erittäin rakkaita ystäviäni.

Ohjelmassa oli kuorolaulua, eikä mikään musiikki
pitkään aikaan ole koskettanut niin.
Laulajat olivat eri-ikäisiä lapsia,
erilaisine diagnooseineen.
Älä sinä muiden katseista välitä,
ne ei kuulu tähän tarinaan, joka harvoille luetaan.

Minä itkin, ja niin itki moni muukin.
Ajattelin, että noiden ihmisten todellisuus on
aika tavalla erilainen kuin minun, enkä koskaan
kykene näkemään maailmaa heidän silmillään.

Esitin maailmankaikkeuden luojalle toiveen,
että osaisin tästä lähtien suhtautua taitavammin
näihin erilaiset lahjat saaneihin lähimmäisiini.

Kun laulu loppui, loppui itkukin.
Nimittäin esittäjät alkoivat hihkua, nauraa, hyppiä
ja halasivat kaikki toisiaan.
Näkisipä vastaavanlaista iloa joskus muissakin tilaisuuksissa.

Olen kantanut perjantai-illan eväitä koko viikonlopun mukanani.

Äänetönnä

2011-01-25T19:02:00.003+02:00

- Olenko minä jotenkin yksinkertainen, kun luulin että voin tehdä töitä puhumatta, kysyin rehtorilta maanantaina.
- Et sinä ole yksinkertainen. Se oli vain sellaista nuoruuden intoa ja kokemattomuutta sekä kuvitelmaa, että olet korvaamaton.

Olisin voinut jatkaa, että oppilaillenihan minä olen korvaamaton.
Että eihän kukaan toinen tiedä miten yhden katsetta pitää tulkita ja estää vuosisadan kilahdus, miten toista rohkaista niin, että tämä haluaa kokeilla vielä yhdesti, entä kuinka pitää kolmas aisoissa katsomalla tuimasti mutta puhuttelemalla poikakullaksi.

No äh, tietenkään minä en ole korvaamaton.
Mutta jollain lailla kuitenkin, edes vähän?
Ei kai työlläni muuten olisi mitään merkitystä?

"Äänettömän" päivän päätteeksi he halasivat taas vyötärön korkeudelta ja lupasivat olla sijaiselle kilttejä.

Minä luen Cecilia Ahernia, olkoonkin hömppää, luen silti.
Juon teetä, syön lääkkeet ohjeen mukaan, laitan kaulaan
ja varpaiden väliin Kamferi-voidetta, kaulassa on huivi
ja kurlaan myös kurkkua suolavedellä.

Keksiikö joku vielä lisää keinoja, miten yhden kadotetun äänen saa takaisin?

Kuvassa on Brysselin pinkkiä, ja mulla on päälläkin pinkkiä.
Pinkki antaa energiaa.

Piti vähän...

2011-01-19T23:30:00.000+02:00

...huhkia, että saatiin yksi taistelu loppuun.
Sitten nousi kuume ja lähti ääni.

Nyt yritän levätä.

2011-01-13T22:21:00.002+02:00

15 kysymystä

Ruusukujalta kopsattua kamaa taas. Ei voi olla vastaamatta.

1. Arvostatko Eino Leinoa?

Kyllä arvostan. Kirjoitin ylioppilasaineeni Lapin kesästä ja monet Leinon tekstit vetoavat minuun.

2. Kumpaan matkuistaisit mieluummin, Grönlantiin vai Madagaskarille?

Grönlantiin.Mulla on niin lämmin takkikin, että pärjäisin siellä hyvin.

3. Keräiletkö jotain omituista?

Joo, mustavalkoisia kortteja, joista tulee hyvälle tuulelle. Pystysuuntaisia.

4. Meneekö aika tällä hetkellä liian nopeasti vai hitaasti?

Liian äkkiä. Maaliskuu on ihan kohta.

5. Omistatko Marimekon Tasaraita-paidan?

Nuorempana omistin kaksikin. Nyt ne on yöpaitoina kotikotona.

6. Mikä on oudoin CD-levysi?

Sellainen, jolla on jotain intialaista meditaatiomusiikkia. Oikeasti siinä on yks ihan tosi hyvä kappale.

7. Jos olisit mummo, lukisitko ET-lehteä?

Iliman muuta. Luen kotonakotona aina kun käyn.

8. Yritätkö olla ekologinen ihminen?

Yritän, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta en syyttele itseäni, vaikka joskus se ei onnistukaan kovin hyvin.

9. Tiedätkö ketään, joka on syntynyt kanssasi samana päivänä?

Lapsena hain kirjeenvaihtokavereita ja yksi joka vastasi, oli syntynyt samana päivänä. Mun Eeva-ystävä on syntynyt minusta seuraavana päivänä.

10. Montako pehmolelua sinulla on?

Ei yhtään. En harrasta niitä lainkaan.

11. Onko joku tuttusi ollut joskus vankilassa?

On ainakin yksi sukulainen, yksi vanhempi ja yksi kasvoilta tuttu.

12. Oletko koskaan saanut valmiiksi 1 000 palan palapeliä?

En oo ikinä saanu palapeliä joululahjaksi enkä muutenkaan oo niitä ikinä tehny. Vasta tein lainalasten kans jotain kissapalapeliä ja se oli oikeastaan aika kivaa.

13. Roikkuuko ulko-ovessanne jokin kyltti?

Ei roiku. Eikä tule ikinä roikkumaan.

14. Onko huoneessasi yhtään kuvaa itsestäsi?

On, ylioppilaskuva ja sit sellanen jossa oon Martta sylissä. Jääkaapin ovessa on sellanen kuva, jossa oon pukeutunu rosvoksi joskus 8-vuotiaana. Oon siinä aika cool.

15. Millainen olo sinulla on tällä hetkellä?

Onnellinen ja kiitollinen. Oli huiput treenit tänään ja sen jälkeen mulla oli hyvää ruokaa kotona. Ajattelin juuri 5 minuuttia sitten, että "kaikki on ihan hyvin, ei ole mitään hätää."

Mummolatunnelma

2011-01-08T22:19:00.002+02:00

Minäkin siirryin pitsiliina-aikaan!
Äiti tyhjensi kaappeja ja sain ottaa ne mitkä halusin.
Halusin melkein kaikki.

Kotonani on entistä kotoisempaa nyt.

Vielä huominen ja sitten työt jatkuvat.
Sekin on kotoisaa.
Loma on kai tehnyt tehtävänsä, koska huokasin tänään,
että onpa mukava mennä töihin!

2010

2011-01-03T11:10:00.006+02:00

Tammikuussa tapasin lempiproffani käytävällä eräänä tiettynä päivänä. Hän kysyi miten minulla sujuu ja vastasin "Isoveljeni on ollut jo 8 tuntia leikkauspöydällä pää auki." Ja aloin itkeä. Se oli tammikuun juttu, ei mikään muu tuntunut tärkeältä. Paitsi tietenkin sekin, että äiti oli toipumassa sydänkohtauksesta.

Helmikuussa tein vain gradua ja nautin, kun sain rauhassa tehdä. Tapasin naulakoilla tuntemattoman ihmisen, antauduin impulsiivisuuteni valtaan ja ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia kysyin yhden kysymyksen. Eihän se siihen jäänyt, dialogi kesti sellaiset puoli vuotta, ja lopulta toivoin että olisin jättänyt sen ensimmäisen kysymyksen kysymättä.

Maaliskuussa aloitin gradun tekemisen ohella uuden työn, joka oli tosi mielenkiintoista ja opettavaista. Tiesin olevani hätäratkaisu kyseisen viran hoitoon, mutta tulipahan tehtyä. Sain siis kokeilla luokanopettajien kouluttamista ja jäin koukkuun.

Huhtikuussa gradu oli kokonaan valmis ja loppukuusta juhlittiin. Se oli ihana päivä.

Toukokuussa mietin avointa tulevaisuuttani. En halunnut tehdä mitään isoja ratkaisuja koska tunsin, että tarvitsen vähän aikaa hengähtää. Jostain syystä en muista toukokuusta mitään yksityiskohtaa. Paitsi erään uutisen, joka ei alussa vielä ollut kovin huono uutinen.

Kesäkuussa minusta tuli virallisestikin KM, luokanopettaja. Toukokuussa saadut uutiset pahenivat viikko viikolta. Lapin reissut tekivät tosi hyvää.

Heinäkuussa olin lomalla, uin meressä, kävelin kaupungilla, tapasin jatkuvasti ystäviä ja olin vain niin lomalla. Mietin välillä tulevaisuuttani, mutta en tehnyt edelleenkään mitään päätöksiä.

Elokuussa huonojen uutisten odottaminen loppui, oli hautajaiset ja lopulta hiljaisuus. Kävin lounaalla ja sain työpaikan.

Syyskuussa tein töitä, pyöräilin, ajauiduin jatkuvasti tieteellisfilosofisiin keskusteluihin ja lopulta tein todella ison päätöksen. Aloitin alustavan tutkimussuunnitelman tekemisen ja sisäinen ääneni sanoi koko ajan, että tämä on oikein, näin tämän kuuluukin mennä. Se yksi dialogi oli purettu jossain välissä, jäljelle jäi vain läjä kaatopaikkatavaraa.

Lokakuussa sama meno jatkui. Töitä, pyöräilyä, kaikki lauantaitkin töitä. Kävin häissä. Loppukuusta lopetin työt yliopistolla.

Marraskuussa olin hetken aikaa lomalla ennen kuin aloitin luokanopettajan työn. Jotenkin kaikki meni juuri niin kuin olin kesällä salaa toivonutkin.

Joulukuussa tunsin, että olen taas opettajana kuin kotonani ja vaikka työ vei paljon voimia, pidin siitä silti maailman eniten. Se lokakuun lopussa jättämäni hakemus toi hyvää tulosta, sain myönteisen päätöksen ja aloin varovasti suunnitella esiaineiston keräämistä.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2010 oli täynnä surua, huolta ja pelkoa, mutta myös rakkautta ja turvallisuutta, hyviä ihmisiä ja vahvistuvia ystävyys- sekä perhesuhteita. Se oli monella lailla käänteentekevä vuosi, sillä minä valmistuin ja siirryin työelämään. Tulevaisuuteni sai uusia suuntia jatko-opintojen myötä.

Nyt on kaikki ihan hyvin, kaikki ok, ei mitään hätää.

Tykkypuiden alla täydellisen onnellinen

2011-01-02T14:32:00.003+02:00

Olin innokas laskija lukioiässä.
Sen jälkeen oli pitkä tauko,
kunnes kaksi vuotta sitten laskin
muutaman kerran ja viime vuonna ei taas yhtään.

Ero lukioiän laskuihin on se, että nyt pelkään.
Tai siis en pelkääpelkää, mutta kuitenkin olen varovainen.
Eihän sitä sillon pelännyt mitään.

Käytän nykyään usein sanaparia "kehollinen itsetunto."
En nyt jaksa selittää mitä kaikkea sillä tarkoitan,
mutta olen varma että hyvä kehollinen itsetunto parantaa
kaikenlaista hyvinvointia.

Tällaisellekin vanhalle ja kömpelölle naiselle se vaikuttaa, että
oma sisäinen puhe sisältää lauseita
"Hei tää sujuu taas,
laskeminen on mahtavaa,
olen kertakaikkisen onnellinen ja
hei tää on siis niin huippua."

Ja lopuksi mainospätkä.
Suosittelen erittäin lämpimästi
Hotelli Syötekeskusta, molempia Syötteen
laskettelukeskuksia ja kaikkia palveluja siellä.
Halpa hinta, hyvä palvelu, ystävällinen kohtelu ja
mielettömät maisemat.

Riemun raikkahin aika

2010-12-28T11:20:00.003+02:00

Suvun yhteisessä kokoontumisessa teinit vierastivat toisiaan, eivät alkaneet millekään vaan istuivat hiljaa ja tuijottivat lattiaa. Sanoin, että eihän tämä käy seinillekään tämmöinen, kun nyt on joulu ja riemun raikkahin aika.

Tein paperille tietokilpailukysymukset neljästä eri aihealueesta, jaoin lapset joukkueisiin ikäjärjestyksessä niin, että joka joukkueessa oli isoja ja pieniä lapsia.

Aihealueet olivat pappa, Tex Willer, joulu ja mummu. Viimeinen kysymys kuului "Kuka leipoo maailman parasta rieskaa ja ruisleipää" ja vastaus kuului kaikista kymmenistä suista yhteen ääneen "Mummu!"

Jää oli murrettu, vierastaminen loppui ja hälinä alkoi. Isommat kieputtivat pienempiään, pienemmät hyppivät isompiensa olkapäille ja meteli oli melkoinen. Mutta oli myös ilo, nauru ja hyvä mieli.

Täti hoiti homman loppuun asti, keksi toisenkin leikin jossa kaikki voivat osallistua ja hälinäkin vaimenee hetkeksi. Kälyt kävivät kurkkimassa ovelta.
- Sanna näköjään tietää, miten tällaisen lapsilauman saa hiljaiseksi ja toimimaan yhdessä, he naureksivat toisilleen.

- No hyvänen aika, sitähän tässä on opiskeltu useampi vuosi, sanoin minä omahyväisesti leukaa nostaen ja keräsin pisteet visusti itselleni.

Lahjoista ihanin

2010-12-24T13:10:00.003+02:00

On täällä nyt joulu, on kuusi koristettu ja takanreunalla tontut. Takassa tuli ja jalassa villasukat. Pienimmäinen ottaa koko ajan kuusen palloja pois, toiset laittavat takaisin. Lapsen iloa on lämmintä katsoa.

Olemme valmistelleet joulua kiirehtimättä, leppoisasti ja vähän kerrallaan. Kummipoika sanoo puhelimessa "Oon mää kyllä yhen ruman sanan sanonu." Kysyn, onko hän pyytänyt sitä anteeksi, eikä ole kuulemma vielä ehtinyt. Lopetamme puhelun nopeasti, että poika ehtii hoitaa asian ennen pukintuloa.

Viime jouluna oli pelko, hätä, huoli, vilkkuvat ambulanssin valot ja murhe. Tänä jouluna on erilaista. En tietenkään voi tietää miten tämä joulu loppuu, mutta tähän asti se on ollut pelkkää rauhaa ja tyytyväisyyttä. Ja haluan uskoa, että sydämessäni on sijaa myös joulun sanomalle.

Toivon teille kaikille siunattua joulua!

Arviointi

2010-12-20T16:11:00.002+02:00

Kiitettävä
Hyvä
Tyydyttävä
Välttävä

"...oispa rastinpaikka puolivälissä,
tai saisipa perustella kahella lauseella.
On se kyllä niin reipas, aina tehtävät tehtynä
ja iloinen mieli, annan sille kiitettävän.
Mutta ei se kyllä sitä kertolaskua kiitettävästi osaa,
annan sitteki hyvän. Numerot on siistejä, askartelut ei.
Oisko se sillon tyydyttävä vai hyvä?
Murtuukohan tuon itsetunto,
jos laitan välttävän?
Mutta kun ei muutakaan oikeasti voi.
Soittaakohan vanhemmat vihaisena,
että miksi meidän lapsella sitä ja tätä?
Vaan on se kyllä niin auttavainen,
että hyvä plussan laitan, ai niin eihän sitä plussaa olekaan..."

Tällaisia täällä tällä kertaa.

Soitto kun alkaa niin laulaa saa

2010-12-13T17:43:00.004+02:00

Eipä arvannut 15-vuotias Sanna, kun raahasi toivelaulukirjoja joka viikko kirjastosta kassillisen, että mikä hyöty siitä kaikesta pianon hakkaamisesta vielä olisi.

Kun isä ja äiti olivat sikalassa, veljet pellolla, isosisko yläkerrassa lukemassa ja talo ihan hiljainen, istuin minä tuntikaudet soittamassa. Toinen jalka sylissä, ja lauloinkin.

Nyt ei tarvitse kuin sanat kopioida kalvolle, opettaja soittaa kyllä ulkoa yhden jos toisenkin lastenlaulun, ja joululaulunkin.

- Ope, soita se Joulupuu on rakennettu.
Ja minähän soitan. Se alkaa vissiin essästä, oisko kolme alennusta, mietin. Sitten lauletaan.