Matka sumuisen ja pimeän Suomen halki tuntuu pitkältä, mutta autossa meillä on turvallinen ja hauska tunnelma. Työkiireiden keskeltä oli vaikea ja väsyttävä lähteä, siksi olen perillä kuin muutossa takapenkille unohtunut, kastelematta jäänyt nuukahtanut viherkasvi. Kuuntelen toisten viisaita sanoja ja varastoin ne sieluuni.
On hyvä olla siellä. Nauran paljon koska huumori on hyvää ja olen huoleton. Pysähdyn kuuntelemaan ja kahmin energiat itselleni. Istun hiljaa ja itkettääkin, eikä se haittaa, koska täällä ihminen saa saada kyyneleet silmiinsä eikä se pelota käsittääkseni ketään.
On hyvä tulla hyväksytyksi, hoidetuksi, ravituksi.
On kiire ja paljon tekemistä, mutta yöllä ehdimme vaihtaa muutaman sanan tulevan sukulaisen kanssa ja sitten me nukahdamme. Toiset menevät yökebabille ostamaan fiilistä, mutta minulle kelpaa tämä fiilis joka jo on, varsinkin tulevan sukulaisen kanssa.
On haikea lähteä vaikka kotiin on mukava mennä. Lumisella pihamaalla kaikuu vuorotellen hihitys, hyvästelyt, viimeiset muistutukset ja juoksuaskeleet, sillä jollakin on jäänyt pipo. Minä pyyhin kyyneleitä takin hihaan.
Matka takaisin ei ole yhtä pimeä eikä väsyttävä, vaikka pitkä se kyllä on.
En tiedä mikä tämä elämä on, mutta ehkä tänä iltana ei tarvikaan.
2 kommenttia:
Tykkäsin olla. Turvapaikka. Huoltoasema.
Sama tunne.
Lähetä kommentti